tiistai 10. lokakuuta 2017

Olet vieläkin niin salskean näköinen...



- Olet vieläkin niin salskean näköinen, Sándor. Vaimo sanoo miehelleen samalla kun ojentaa hänelle hänen kävelykeppinsä. Repliikki joka kaikkien alamaailman kauhujen keskellä lämmitti mieltäni Vilmos Kondorin dekkarisarjan toisessa osassa "Budapestin synnit". Repliikissä hehkuu unkarilaisuuden ydin, sen Unkarin ja unkarilaisuuden, johon itse aikoinani rakastuin. Vai onko joku kuullut suomalaisemännän sanovan miehelleen noin? En minä ainakaan sanonut silloin kun siihen vielä olisi ollut tilaisuus. Ei, me odotamme että mies huomioi meidät. Ellei, syytös henkisestä julmuudesta, ja ei kun eropaperit vetämään!

Tarinan Sándor on eläkkeellä oleva rikosetsivä, joka edelleen selvittelee rikoksia. Kipuilevan polvensa vuoksi hän kaupungilla liikkuessaan joutuu tukeutumaan kävelykeppiin. Kotona häntä odottaa vaimon valmistama päivällinen. Ja myöhemmin illalla vaimo ilmestyy selän taakse höyryävä tee- tai kahvikuppi kädessään. Avioliitto on Sándorin toinen. Hänen ensimmäisen vaimonsa ja pienen tyttärensä "Leninin pojat" ovat aikoinaan surmanneet tuon ajan poliittisissa kahinoissa. Tämä jo lähes 20 vuotta kestänyt liitto Terézin kanssa on lapseton ja Teréz omistautuu parisuhteensa vaalimiseen. Olisiko niin että ensimmäistä, usein hyvin nuorena solmittua liittoa moni meistä pitää itsestäänselvyytenä ja vasta toisen tai kolmannen suhteen vaalimiseen osataan panostaa kunnolla?

Mutta osaa toki unkarilainen mieskin hellitellä sanoillaan. "Olitte kalamarkkinoiden kaunein nainen." Johanna Adorjánin kirjassa "Rakkaudessa erottamattomat" mies sanoo vaimolleen heidän palattuaan kutsuilta, joilla on ollut muitakin naisia. (Olen kirjoittanut tästä enemmän eräässä aikaisemmassa blogissani.) Koko pitkän avioliittonsa ajan pariskunta on teititellyt toisiaan. Tarina ei kerro, miksi mies kutsuu juhlia kuin juhlia kalamarkkinoiksi. "Eivätkö olekin kauniita?" Vaimo kysyy haettuaan puutarhasta ruusuja maljakkoon. "Yhtä kauniita kuin te", mies toteaa.

Esimerkkipariskuntani ovat jo ikäihmisiä. Olin hiljattain naapuripitäjässä häissä, joissa isänsä käsipuolessa kirkkoon saapunut morsian lauloi tulevalle puolisolleen rakkauslaulun ennen kuin he astuivat alttarin eteen vihittäviksi. Myöhemmin illalla, en muista, ennen vai jälkeen häävalssin, sulhanen puolestaan lauloi vastavihitylle vaimolleen: "Sua vain yli kaiken mä rakastan Sinä taivaani päällä maan..." Ja minä sukulaistäti, ei ei, en laulanut! Mutta pois lähtiessäni ohjeistin morsiusparia:  "Sanokaa joka päivä toisillenne jotakin nättiä." (Minä jonka omia sanomisia kukaan ei enää ole muistelemassa! Ja ne jotka ehkä muistavat, huomaavaisesti vaikenevat.)

"Sanoisit edes joskus jotakin nättiä", suomalaisemäntä huokaa miehelleen, joka ei puhu muusta kuin säästä ja siitäkin useimmiten vain pakon edessä. Mies vaikenee. "Ruusu", hän viimein murahtaa. Oi, mutta sehän on nättiä!

Olen tässä kirjoittaessani miettinyt, miltä se kuulostaisi, jos joku herrahenkilö sanoisi minulle: "Olitte marraskuun markkinoiden kaunein nainen." Kamalalta! Sen sijaan: "Olitte Joulukylän kaunein nainen", tuntuisi jo paljon paremmalta.

Sitä odotellessa, heips kaikille!

torstai 17. elokuuta 2017

Kaksi tuokiokuvaa


- Täällä näkee kaikenlaista, bussikatoksen penkillä istunut nainen naurahti. Olin samaa mieltä. Se, että pysäkille lyllertää kaksi vierasta kieltä melskaavaa pitkiin hameisiin ja päähuiveihin, hijabeihin sonnustautunutta naista lastenvaunuja lykkien, ei enää hämmästytä ketään. Mutta tämä:

Iso sininen avoauto, oikea vanhanajan kosla viilettää Vapaudenkatua  keskustaan päin. Etupenkillä kaksi rennon oloista kaveria, takana kolmas mies sotkuinen tukka tuulessa hulmuten. Mutta seurueen komein kunkku on etupenkin selkänojalla istuva iso musta koira! Uljaan näköisenä, mustavalkoinen pää korkealla se vauhdin hurmasta nauttien, vaiko sitä peläten katsoo tiukasti menosuuntaan päin. Mikä hauska, hillitön välähdys elämän monimuotoisuudesta! Etäisesti koira muistutti presidentin Lennu-koiraa, mutta tämän komistuksen rinnalla Lennu näyttäisi kääpiöltä.

Aikaisemmin päivällä olin torin toisella puolella apteekissa seisaaltani odottanut vuoroani yli puoli tuntia. Kun jokin istumapaikka oli vapautunut, siihen oli ollut monta minua huonommin liikkuvaa  ihmistä pyrkimässä. Olin jo harkinnut että lähtisinkö ja antaisin vuoronumerolappuni juuri sisään tulleelle vanhalle pariskunnalle, mutta päätin kestää loppuun asti ja vastedes toimittaa asiani jossain laitakaupungin hiljaisemmassa apteekissa. Mutta Suomen kansa on tottunut odottamaan, taisin olla ainoa joka huokaili ja vaihtoi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle. Juuri saapuneet mies ja nainenkin olivat asettuneet tyynen näköisinä seinän vierustalle seisomaan. Ja ovi käy koko ajan, kaiken ikäistä asiakasta lappaa sisään. Joitakin sentään poistuukin, vaikka välillä tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin tauluille kilahtaa uusi punainen numerovalo. Eräässä loosissa naisasiakas näyttää jääneen suustaan kiinni, selittää seisoaltaan virkailijalle jotakin. Onkohan se päättänyt kertoa koko elämäntarinansa välittämättä vähääkään siitä, että pilvin pimein ihmisiä istuu ja seisoo odottamassa  vuoroaan! Päätän lähteä vaivihkaa kurkkaamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta en ehdi ottaa askeltakaan kun naisen edestä nousee huonokuntoisen  näköinen mies, joka ilmeisesti on istunut asiakastuolilla koko ajan ja nainen on ehkä keskustellut virkailijan kanssa hänen lääkitykseensä  liittyvistä asioista. Pariskunta lähtee etenemään kassoja kohti niin että nainen työntää rollaattoriaan ja mies seuraa lyhyin vapisevin askelin hänen perässään, pitää kummallakin kädellään naisen olkapäistä kiinni. Voi hyvä Jumala tätä ihmisen elämää! Näky saa kyyneleet silmiini, häpeän omia äskeisiä ajatuksiani. En nähnyt, miten he jatkoivat matkaansa, oliko heillä ehkä ulkopuolella kyyti odottamassa. Oliko nainen miehen omaishoitaja vai hädässä ystävää auttamaan lähtenyt lähimmäinen, pohdiskelin kadulle tultuani. Ja miksi miehen ylipäätään oli tultava sinne apteekkiin, eikö nainen olisi voinut hänenkin asiansa, vaikea tietää. 

Minulla oli lista asioita toimitettavana, mutta ilmeisesti apteekissa seisoskelu oli vienyt voimani niin, että hoidin vain pari kiireisintä asiaa ja puuskutin torinlaidan bussipysäkille. En edes vilkaissut torikahvilan tahi myyntipöytien suuntaan, vaan lopen uupuneena lysähdin bussikatoksen penkille istumaan. Onneksi ohi porhaltanut sininen avoauto komeine koiraherroineen pelasti päiväni!  Näky oli niin riemullinen, että me kaksi toisillemme tuntematonta naista jotka muuten olisimme istuneet puhumattomina eteemme tuijotellen, riehaannuimme rupattelemaan niitä näitä eikä pilvisen päivän hiostavan nihkeä sää tuntunut enää lainkaan niin uuvuttavalta kuin hetki sitten. 

perjantai 4. elokuuta 2017

Elämä on luopumista


Ikääntyessä sen huomaa, että elämä on luopumista, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin, kiitollisuutta siitä että ei ole vieläkin huonommin. Että on saanut elää ja kokea monenlaisia asioita, joista osaa muistelee ilolla, osan haluaisi unohtaa. Olisiko tämä  ensimmäinen kesä, jolloin en haikaile sen syvällisempää kesätunnelman kokemista kuin mitä minulle annetaan, mihin voimani riittävät? Olisiko viileällä säällä, sillä että parvekkeella tarkeneminenkin on jo harvinaista herkkua, osuutensa mielen tyyneyteeni? Vai olenko vain viimein kasvanut aikuiseksi, oppinut olemaan haikailematta enempää kuin mihin rahkeet riittävät.

Kesän kohokohtana muistoissani kimaltelee taannoinen, jo perinteeksi muodostunut kolmen sisaren tapaaminen Turussa. Lounas jokilaivalla, sukutapaamiset ja keskustelutuokiot ruokailuineen ja kahvitteluineen puutarhapöydän ääressä leppeässä kesäsäässä. Ja kotiinlähtöpäivän pökerryttävä kuumuus kauniin kaupungin kaduilla! Ehdottomasti kuluneen kesän kuumin päivä, jonka jälkeisenä yönä sydämeni läpätteli kuin pelästynyt pieni lintu. Onneksi on hyvät rytmihäiriölääkkeet.

Kesäisestä torista kerroin jo edellisessä jutussani. Melko harvakseltaan siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tiistaipäivien kesäkirppiksellä satamassa käväisin silloin kun läheisilläni oli siellä myyntipöytä. Kansaa oli paljon, aurinko paistoi ja järvi kimalteli. Ja kesken kaiken lapsenlapsi sai tietää saaneensa kesätöitä ja siitäkös riemu repesi! Näinä aikoina kesätyöpaikan saantikin ennen syksyllä jatkuvia opintoja on kuin lottovoitto. Mutta iltaa kohti taivas tummeni ja kotiin ehdittyäni alkoi sataa kaatamalla. Kirpputoritavarat ja myyjät eivät onneksi olleet kastuneet kuin vähän ja myyntivoittoakin oli tullut ihan mukavasti.

Eilen oli aurinkoista. Sain viettää kivan keskustelutuokion ja tarjota ruokaa rakkaalle kuopukselleni. Iltalenkkipolun varrelta söin kesän ensimmäiset kitukasvuiset vadelmat, toin kanervankukkia keramiikkaruukkuun eteisen kaapin päälle. Mutta tänään on taas vuorossa sadepäivä ja ennusteessa salaman kuvia, joten iltapäivälenkki kesätauolta palaavalle kirjastoautolle taitaa jäädä tekemättä. Edellisellä kerralla kantamastani repullisesta kirjoja mikään ei kunnolla sytyttänyt. Tosin Helena Ruuskan kirjoittama "Elämän kirjailija Eeva Joenpelto" oli mielenkiintoinen. Eeva Joenpelto oli kahdeksankymmentäluvulla Lahden Seurahuoneella järjestetyn "Huoli kielen kaventumisesta" nimisen keskustelutilaisuuden paneelissa  Kerttu-Kaarina Suosalmen ja parin muun tunnetun kirjailijan kanssa. Ainoa mitä tilaisuudesta muistan oli se kun Eeva J. kesken vilkkaan keskustelun kaivoi laukustaan peilin ja siinä salintäyteisen yleisön edessä maalasi huulensa! Halusin lukea tämän persoonallisen oman tiensä kulkijan elämästä enemmänkin. Ja elämäkertateos puolestaan innoitti lukemaan hänen Kaakerholman kaupunkinsa, joka samoin kuin Neito kulkee vetten päällä on odottanut hyllyssäni lukemattomana vuosikymmenten ajan. Muut hänen kirjansa olen lukenut mutta toisin kuin Eeva Kilpi, Joenpelto ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Nyt tuntuu että aika olisi kypsä niidenkin uudelleen lukemiselle, joten ei hätää vaikka tämän päiväinen kirjastoautolla käynti jäisikin tekemättä.

Loppukesän suurin tapahtuma lienee häät naapuripitäjässä. Lahjan kanssa ei ole ongelmia, mutta mitä ihmettä panen päälleni? Vielä suuremmalta ongelmalta tuntuivat kengät, mutta onneksi Ecco-myymälästä löytyi koukkuvarpaisiini sopivat pehmeät jalkineet, jotka tosin muistuttanevat enempi aamutossuja kuin juhlakenkiä! Mutta on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin ja oltava haikailematta kaupan hyllyllä komeilleiden korkkareiden ja oman kadotetun nuoruuteni perään. Oltava kiitollinen että pystyn sentään omin voimin  kävelemään, vaikka totuttelua uudet kenkäni vielä kaipaavatkin. Vaan entäs se vaate? Edellisissä häissä käyttämäni puku on kummasti kaapissa kutistunut ja toisenkin asun hameosa vaatisi parin kolmen kilon laihduttamisen mikä taas vaatisi niin suurta tahdonvoimaa että sitä tuskin tähän hätään löytyisi.

Naistenvaateliikkeen myyjä josta ennenkin olen kertonut, sai taas kerran vakuutettua minut siitä että heiltä ei todellakaan löydy mitään minulle sopivaa! Että oijoi ja voi kun kaikki on jo myyty! Että kun tämä on sitä aikaa jolloin kesävaatteet on myyty eivätkä syksyn mallistot ole vielä saapuneet. (Vaatteita rekit täynnä! Sekä normaali että alehinnoilla.) - Ai housupukuja? Ei sellaisia ole meidän mallistossa lainkaan!  Ja mustat pellavahousut myytiin loppuun jo alkukesästä, hän ylen ystävällisesti ja valitellen selittää. Alun alkaen olin nimittäin mennyt kysymäänkin sellaisia Turun matkalle, maininnut myöhemmin kesällä tarvitsevani hääasunkin. Kesken kaiken pahoittelunsa hän kuitenkin nappaa täpötäydestä rekistä sinikirjavan pitkän mekon loipakon, arvelee että se voisi sopia minulle, kehottaa jopa sovittamaan mutta en jaksa innostua. Joillakin aikaisemmilla käynneilläni olenkin itse löytänyt sieltä sopivan vaatteen, mutta nyt en välittänyt ryhtyä etsimään vaan päätin myöhemmin suunnistaa muihin kauppoihin, joita niitäkin myyjärouva ylen auliisti minulle esitteli! Kyseisessä liikkeessä on kyllä positiivisemmalla asenteella varustettuja myyjiäkin, mutta aamulla liikkeen ovien avauduttua kyseinen tehopakkaus touhusi siellä yksinään.

Känykkääni kilahti juuri viesti: "Saapunut varaus Budapestin varjot, noutopaikka kirjastoautot."  Eli onko sinne nyt kuitenkin sateesta ja mahdollisesta salamoinnista huolimatta lähdettävä...

Hyvää loppukesää kaikille!

JK 9.8.2017   Eilen eräässä toisessa liikkeessä kohtasin toisenlaisen myyjän. Hurmaava nuori nainen, joka heti asiakkaan toiveet kartoitettuaan tietää, mitä hänelle esittelisi. Rautainen alan ammattilainen, jollaisia näinä aikoina ei enää uskoisi olevan olemassakaan!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kesäisellä torilla




- Viisi euroa, torikauppias sanoo, sujauttaa valkosipulin varsineen pitkään muovipussiin. Ei voi olla totta, yksi ainoa sipuli, viisi euroa! Ajattelen mutta en sano vaan maksan kiltisti pyydetyn vitosen ja katoan torin ihmisvilinään.

Olin pari viikkoa aikaisemmin raparpereja ostaessani nähnyt miten joku nainen osti samalta kauppiaalta peräti neljä tai viisi kaunista valkosipulia, joiden luonnonvalkoiseen pulleaan kylkeen oli aivan kuin siveltimen kärjellä huitaistu jokunen hento lilanvärinen viiru. Olin aina ostanut valkosipulini lähikaupasta eivätkä ne kuivuneet, verkkoon pakatut köntit olleet ollenkaan vetäneet vertoja torilla kohtaamilleni sipulikaunottarille. Tämän kesän ehdottomasti kiehtovin kasvis! Julistin läheisilleni. Samalla kun ihmettelin, että miten ihmeessä olen päässyt tähän ikään tutustumatta tuoreeseen valkosipuliin, päätin seuraavalla kaupunkireissulla ostaa nyt ensialkuun ehkä vain yhden sellaisen. Hinnan kuultuani onnittelin itseäni että todellakin olin tyytynyt vain yhteen. Joillakin myyntipöydillä oli myös houkuttelevan näköisiä kelta- ja punasipulinippuja, mutta ohitin ne ja ostin espanjalaisia kirsikoita aikomuksena viedä ne tuliaisiksi kylään mennessäni. Maistettuani muutaman totesin niiden päihittävän sekä maussa että ulkonäössä aiemmin hehkuttamani unkarilaiset kirsikat, joita tosin ei nyt torilla ollutkaan ja päätin seuraavalla kerralla ostaa näitä espanjalaisia ihan vain itselleni. Sitten vielä pieni kappa uusia perunoita samalta maalaismyyjältä, miltä aina ennenkin olen ne ostanut ja saanut pari tillin oksaa kaupan päälle.

Kotiin tultuani halusin valokuvata valkosipulin ennen kuin tuhoaisin sen. Helpommin sanottu kuin tehty. Kamerastani patterit putoilevat ja vaikka teippaan vioittuneen patterilokeron kannen tiiviisti kiinni niin eikös vaan se ilkimys käske vaihtamaan patterit aina kun alan laittaa kameraa kuvauskuntoon. Vastahan minä ne vaihdoin, sanon ja kas kummaa, se suostuu ottamaan pöydälle asettamastani valkosipulista kuvan! Pitkä varsi lukuisine lehtineen on jäänyt ulkopuolelle, joten on otettava vielä toinenkin kuva. "Vaihda patterit," kamera käskee taas. Ei mitään uusia pattereita! Kivahdan ja kohtaloonsa tyytyen se parin yrityksen jälkeen suostuu ottamaan toisenkin kuvan, jossa siinäkin varresta näkyy vain osa. Mutta sipulihan tässä tärkein onkin, ajattelen ja pujotan sipulin pussiin takaisin ja laitan jääkaapin alahyllylle. En hoksannut kysyä myyjältä että pitäisikö sitä sittenkin säilyttää huoneenlämmössä kuten en sitäkään että missä päin maailmaa se on kasvatettu. Nettitietojen mukaan kotimaisia valkosipuleita saadaan vasta elokuussa. Näinköhän... Muistin että joissakin kaupungeissa syksyisin vietetään valkosipuliyötä, meilläkin ennen mutta ei enää.

Viiden euron sipulini on osoittautunut yllättävän riittoisaksi! Se ei ole kunnolla  jakautunut kynsiin, mutta olen siivuttanut siitä jo monena päivänä kynnen kokoisen kimpaleen voileivän päälle. On se vaan niin paljon paremman makuista, tuoreempaa ja raikkaampaa kuin lähikaupan kuivahko kaimansa, totean onnellisena samalla kun hönkäilen valkosipulin tuoksuisia henkäyksiä ympärilleni. (Persiljan syönti kuulemma hälventäisi tuoksua.) Loput sipulista laitan vihreän salaatin sekaan. Kokkipoikani kehotti laittamaan sipulin varretkin salaattiin, mutta mielestäni ne ovat ehkä hiukka liian voimakkaan makuisia siihen. Ja googlettamallahan säilytysohjekin löytyy: Älä säilytä valkosipulia jääkaapissa.

Seuraavalla torikäynnillä ostanen kirsikoiden lisäksi kesän ensimmäiset mansikat. Ja sitä mukaa kun tuoreita kotimaisia vihanneksia ilmestyy myyntipöydille, voi alkaa suunnitella perinteistä suolaisenmakeaa kesäkeittoa. Viinimarjat, karviaiset ja pohjoisen kullankeltaiset hillat, puolukat ja karpalot, mitä kaikkea ihanaa torilta vielä löytyykään! Kehäkukkia ja hajuherneitä ynnä muita lapsuuden kotipihan kukkasia. Ja ostosten lomassa voi istahtaa kahvimukillisen ja tuoreen mustikkamunkin ääreen. Muuten, olen jo kuulevinani minua varakkaamman vanhan ystäväni äänen kun hän kertoo, miten paljon halvemmalla hän on saanut samoja ja yhtä hyviä tuotteita Prismasta, Lidlistä ja tai K-marketista. Saakoon vaan, mutta kesäisen kauppatorin tunnelmaa ei sieltä saa rahallakaan.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Taas kukkasilla kukkulat...


Se on täällä taas, kevät! Pihakoivu pöyheilee tuoreen vihreänä, pihlaja availee lehtiään, pidättyväisempi tammi odottelee vielä vuoroaan. Eikä tarvita kuin yksi lämmin kevätpäivä kun kielojen lehtitötteröt ponkaisevat maan uumenista esiin, voikukat levittäytyvät nurmikoille ja me ihanat ikänaiset, taloyhtiön valvontakamerat kuten joku koiranleuka meitä kutsui, ilmestymme penkille puun alle, jokakesäiselle vartiopaikallemme. Kaikkialla missä nuorisoa liikkuu, näkyy paljasta reittä ja jalkaa, oi, tästä se kuuma kesäkatu alkaa!

Mutta vanhempi väki tietää että keväällä hankittu nuha voi äityä pitkäikäiseksi kesäflunssaksi ja luopuu viiveellä talvitamineistaan. Varjoisissa paikoissa häilähtää nimittäin vielä kylmän huuru kun kevään tieltä väistyvä talvi hipaisee kiireiset hyvästit kohmeisilla sormillaan. Niinpä minäkin pukeudun lämpimästi ennen kuin lähden pihapenkille puun alle. Ja sielläkös sentään juttu lentää ja juoru poikii! Eihän mikään ole sen avartavampaa kuin mehevä kunnon juoru, jonka puuttuessa huhupuhekin menettelee. Ja  vaikka kumpikin myöhemmin osoittautuisi perättömäksi, on se sitä ennen ehtinyt täyttää tarkoituksensa elämän eliksiirinä. Mutta kyllä  pihaparlamentissa syvällisiä keskustelujakin käydään, muistellaan menneitä, kauhistellaan maailmalta tulvivia uutisia, arvaillaan tulevia.  Eikä se liene keneltäkään pois jos siinä samalla tulee syrjäsilmällä seurattua, kuka tulee pihaan ja kuka lähtee, kuka poikkeaa parvekkeellaan, ripustaa pyykkinsä kuivumaan, kastelee kukkiaan tai istahtaa sinne ihan vain oleilemaan, kuka avaa tai sulkee pihan puoleisen ikkunansa, kuka vie lapsensa keinuun tai hiekkalaatikolle leikkimään...     

Etupihalla puiden siimeksessä on myös pitkä puupöytä ja penkit ja ilahdun joka kerran kun näen jonkun menevän sinne päiväkahville  tai piknikille, vähät välittävän siitä vaikka ikkunoiden ja parvekkeiden edessä tuntisikin olevansa kuin tarjottimella. Me harvaan asutun maan kansalaiset olemme vain tottuneet rajaamaan ympärillemme yksityisyyden muurin. Olen minäkin joskus istahtanut sinne sukkaa kutomaan, lehteä lukemaan tai lenkiltä tultuani hetkeksi lepäämään. Täällä lähiön laitamilla on metsäluontoa, hiekkateitä ja  varjoisia polkuja, mutta ei ainuttakaan penkkiä, jolla voisi lepuuttaa jalkojaan! On istuttava kivelle tai bussipysäkin penkille, joka sekin on töhritty jo ennen kuin kesä on kunnolla päässyt käyntiin. Pari pientä ravintolaa on, mutta niiden kesäterassit täyttyvät yleensä samoista kaljan kittaajista. Ilokseni huomasin että pitkään tyhjillään olleesta kahdesta kioskista toiseen oli avattu kebab- ja hampurilaispaikka, johon eräänä koleana kevätsunnuntaina päätin poiketa ostamaan juotavaa. Uudenkarheassa ravintolassa oli muutama ruokapöytä tuoleineen, juoma-automaatteja ja ovensuunurkkaukseen oli katettu kahvitarjoilu. Vielä hiukan ankeaa, mutta siistiä ja tarkoituksenmukaista. - Hei! Huutelin takatiloissa käyskennelleille kahdelle nuorelle mustatukkaiselle miehelle. - Hei! toinen vastasi ja tuli lähemmäksi. - Onko teillä pillimehua? Kysyin. - Ei ole valitettavasti, hän vastasi soinnukkaalla suomenkielellä. - Harmi, olisin juonut tuolla lenkkeillessäni, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaa.

Kotiin päin kävellessäni mietin, minkä markkinointitilaisuuden  kaveri menettikään. - Pillimehua ei valitettavasti ole, mutta meillä on erilaisia tölkkijuomia, voitte istahtaa tänne sisälle juomaan, hän olisi voinut ehdottaa. Ja siinä kylmää colaa nautiskellessani hän olisi voinut kertoa mitä kaikkea hyvää heillä olisi iltapäivällä lounasaikaan tarjolla ja toivottaa minut tervetulleeksi silloin takaisin, mainita että heiltä voi myös ostaa pitsan, hampurilaisen tai  annoksen kebabia kotiin vietäväksi, mutta ei, ei mitään sellaista! Olisiko tilanne ollut toinen jos olisin ollut nuori ja nätti, tai jos minulla olisi edes ollut tyylikäs ulkoiluasu iänikuisten lenkkeilyromppeitteni sijaan? Nyt hän taisi vain toivoa   minun poistuvan mahdollisimman pian ravintolansa imagoa pilaamasta. Ehkä ei sentään, hän vain vastasi kysymykseeni ja jatkoi hommiaan.  

- Tänne yrityksen perustaneet ulkomaalaiset huomaavat varsin pian, että eivät suomalaiset osta mitään muuta kuin sitä mitä ovat tulleet pyytämään, ovat yhtä juroja ja kalseita kuin tämän maan ilmastokin! Tuttavani, jolle tapauksesta kerroin, totesi. Yritin olla ottamatta hänen sanojaan itseeni, sillä jos olisin juro ja kalsea, olisinko edes uskaltanut astua minulle tuntemattoman uuden ravintolan ovesta sisään? Mutta siinä hän oli oikeassa, että tuskinpa olisin ostanut pyytämäni pillimehun tilalle mitään muuta, varsinkaan kun taskuni pohjalla oli vain pari kolikkoa rahaa. Kioskiravintolan lähettyvillä on paljon kerrostaloasutusta ja toivon todella, että pojilla riittäisi asiakkaita ja heidän yrityksensä menestyisi. Tai mistä minä tiedän, vaikka lounasaikaan ja iltaisin ravintola täyttyisi maksavista asiakkaista jo nyt. Ehkä joskus ohi kulkiessani saatan istahtaa kahville, mikäli he asettavat kesäksi pihalle pöydän ja pari tuolia niin kuin kioskin pitäjä oli aikoinaan tehnyt.

Muut kesäsuunnitelmani ovat vielä niin sanotusti vaiheessa ja niistä  enemmän sitten kun tiedän, mitkä toteutuivat ja mitkä eivät. Samuli Edelmannin levyttämä "Taas kukkasilla kukkulat sä Herra kaikki vyötät" ei ole yhtä tunnettu kuin Suomen kouluissa, turuilla ja toreilla taas lähipäivinä kajahtava iki-ihana Suvivirsi. Kun kuulen sen Lauantain toivotuissa vanhan särisevän radioni välittämänä, koen siinä samaa selittämätöntä kaihoa kuin aikoinaan koulun päättäjäisissä, nuoruuden hurmaa ja toiveikkuutta, johon sekoittuu tietoisuus elämän rajallisuudesta, tämän paremmin en osaa sitä tunnetta selittää.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Katseet kertovat sen


Päätimme ystäväni kanssa poiketa päiväkahvipaikan vieressä olleeseen lahjatavaramyymälään ihan vain katselemaan, mitä siellä olisi tarjolla. Olimme ainoat asiakkaat ja rouva, joka ilmeisesti oli myymälän omistaja ja jonka valmistamia monet viehkot tuotteet olivat, esitteli niitä asiantuntevasti. Ystäväni innostui ostamaan useamman kymmenen euron edestä tavaraa ja ymmärrettävästi sai myyjältä enemmän huomiota kuin minä joka ostin vain pari postikorttia. Mutta se ei mielestäni ollut ymmärrettävää että kassakoneen takana seisoessaan ja ystäväni kanssa keskustellessaan myyjä ei suonut katsettakaan, ei edes pienen pientä silmäystä minuun, joka olin jo maksanut korttini ja seisoin siinä ystäväni vierellä. Ilmeisesti kyseinen myyjä ei joko tiennyt tai ei välittänyt tietää, miten merkityksellinen katsekontakti tai sen puuttuminen sekä myyntityössä  että ihmisten välisessä kanssakäymisissä ylipäätään voi olla. Vaikka en ollut ostanut kuin kaksi korttia tai vaikka en olisi ostanut mitään, hyvään asiakaspalveluun olisi kuulunut että myyjä olisi katseellaan sulkenut  minutkin, vierellä seisoneen värittömän varjon, tilanteeseen mukaan. Vaan kun ei. Oliko ehkä osoitus heikosta itsetunnostani kun koin välillämme vallinneen negatiivisen energiakentän paisuvan sitä suuremmaksi mitä pitempään heidän keskustelunsa jatkui. Aloin jo epäillä hänen käytöksensä olevan tarkoituksellista, jospa ärsytin häntä muutenkin kuin vain vähäisten ostosteni vuoksi, vai olinko hänelle pelkkää ilmaa? Tuntui yhä kiusallisemmalta seisoa siinä kuin mikäkin salakuuntelija ja harkitsinkin lähteväni ulos odottamaan ystävääni. Ehkä myyjä sitten jossain vaiheessa kuitenkin vilkaisi minuun päin tai ystäväni kysyi minunkin mielipidettäni koska muistan oloni helpottuneen sen verran että saatoin odottaa tilanteen loppuun asti. 

Edellinen vuosia sitten sattunut tapaus muistui mieleeni kun tv-uutisissa haastateltiin nuorta tyttöä. Toinen tyttö seisoi siinä vierellä ja ajattelin, että kysyisit nyt jotain tuolta toiseltakin! Tai ellei ole aikaa tai tarvetta haastatella molempia, sulkisit hänet edes katseellasi tilanteeseen mukaan. Ehkä haastattelija josta kuvassa näkyi vain mikkiä pitelevä käsi, niin tekikin, ehkä viimein kysyi toiseltakin jotain tai ei kysynyt, ehkä oli sovittukin että vain toinen puhuu, koska aikaa oli rajoitetusti tai ehkä toinen tyttö ei halunnutkaan sanoa mitään, oli miten oli, lämpimän katseen verran luulisi kiireisimmässäkin kohtaamisessa olevan aikaa. Hyvä asiakaspalvelija, tilaisuuden emäntä tai isäntä, tuote-esittelijä jne. osaa ottaa tilanteen haltuunsa, olipa puhuteltavia miten monta hyvänsä, huomioida kaikki paikalla olijat vaikka keskustelisikin vain joukon johtajan kanssa. Tai jos pariskunta tulee hänen puheilleen ja toinen heistä esittää asiansa, hyvä asiakaspalvelija huomioi myös mukana olevan seuralaisen.

Kun Ruotsin kuningatar Silvia tervehtii vieraitaan, hän antaa katseensa viivähtää vieraassaan hetken vielä tervehtimisen jälkeenkin ennen kuin kiinnittää huomionsa seuraavaan tervehdittävään. Kyseessä lienee tarkoin harkittu ja harjoiteltu "olipa siinä kiinnostava henkilö" puolen sekunnin pituinen lämmin ele, jota tervehditty tuskin edes huomaa mutta jonka taustalla räpsyvät kamerat  ikuistavat ja joille se ehkä osittain on tarkoitettukin. Mutta mikä onnistuu entiseltä olympialaisten  kisaemännältä, ei välttämättä onnistu meiltä muilta, vaan vieras saattaa jäädä pohtimaan, että miks se katto mua niin pitkään! 

Asiakaspalvelussa työskentelevä ei voi osoittaa antipatiaansa ketään kohtaan, yksityishenkilönä moni meistä saattaa joutua tilanteeseen, jossa tarkoituksellisesti emme ole huomaavinamme jotain henkilöä (tai meitä ei huomata) tai hänet nähdessämme vaihdamme ajoissa kadun toiselle puolelle, syvennymme tutkimaan  kohdalle sattunutta näyteikkunaa tms. Ja sitten on tietysti tilanteita, joissa jo oman turvallisuutensakin vuoksi on varminta olla luomatta kovin lämpimiä katseita ympärilleen,  ehkä ei minkäänlaisia katseita. Joissain kulttuureissa naisen miehen suuntaan luoma neutraalikin katse kun saatetaan tulkita kutsuksi lähempään tuttavuuteen. 

Katseilla voi kertoa paljon, sanoilla vielä enemmän. "Hyvää pääsiäistä!"  Pääsiäismaanantaina lenkkipolulla vastaan tullut tummaihoinen nuori nainen toivotti ujosti hymyillen. Häkellyin niin että olin vähällä kävellä puuta päin ennen kuin hoksasin toivottaa samoin hänelle. Vaihdoimme pari sanaa. Kysyin, asuuko hän siinä jossain lähellä. Hän näytti kauempana ollutta asuinaluetta: "Tuolla." Hänen ujohkossa katseessaan oli nuoren ihmisen epävarmuutta, haavoittuvuutta, joten hän saattoi olla vasta teini-ikäinen tai ehkä sitäkin nuorempi tai vanhempi, ikää oli vaikea arvioida.  Tunnemuisti palautti mieleeni oman haavoittuvuuteni kun aikoinaan Savosta muutettuamme olin kiertänyt  tutustumassa uuteen asuinalueeseemme, kaakkois-suomalaiseen taajamaan jonka risteävillä kaduilla taisin eksyäkin muutaman kerran, ja koin jonkinlaista kohtalon yhteyttä tapaamani tytön kanssa. On sanottu, että satunnaisilla tapaamisilla on oma salattu merkityksensä. Jälkeen päin harmitti että minulla oli ollut niin kiire siitä tapaamisesta pois. Nyt en tiedä, oliko hän vasta hiljattain muuttanut tänne vai oliko ehkä syntynytkin Suomessa.

Toivottavasti kohtaamme lenkkipolulla toistekin.  

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kevään kohinaa

 
Mihinkähän tämän voi palauttaa? Ihmettelen juuri täyttämäni asiakaskyselylomake kädessäni. - No vaikka tuohon laatikkoon,  kirjastovirkailija toteaa. Oi, niin tyypillistä minulle! Seisoa palautelaatikon vierellä ihmettelemässä. Samoin käy lähikaupassa kun aikani jotain tuotetta turhaan etsiskeltyäni menen pyytämään myyjältä apua, saan huomata haahuilleeni etsimäni tavaran  tuntumassa. - Miten se sun äitis selviää kaupungilla yksinään? Muuan kanssakulkija oli kysynyt tyttäreltäni kun en ollut meinannut osata ulos Lahden Sokoksesta. - Sehän käy ulkomaillakin yksinään, tytär oli todennut. Silloin kävin. Enää en.

Minulle ulkomaan matkaksi riittää siirtyminen täältä naapurilähiöstä toiselle puolelle kaupunkia hiljattain remontoitua pääkirjastoa ihmettelemään, ihastelemaan. Ennakkotiedoista päätellen kirjastosta oli tulossa peliluola ja tapahtuma-areena, erilaisten kuntoilu- ym. välineiden lainaamo, jonka tummennetuista sokkeloista jokunen kirjakin saattaisi vielä löytyä. Mitä vielä! Tyylikkäästi remontoidussa kirjastosalissa on valoa, tilaa ja avaruutta, viherkasveja ja leppoisaan lueskeluun houkuttelevia oleskeluryhmiä vihreine, toisaalla lilan sävyisine tuoleineen.  Ja entistä matalampia, kirjojen täyttämiä hyllyjä silmänkantamattomiin! Enää ei tarvitse kurkotella kirjaa katon rajasta käteensä. Lastenkirja-osaston värimaailmaan mieltyneestä aikuisten puoli voi ehkä vaikuttaa hiukan aneemiselta, minusta ei. Viihtyisä kahvio, josta saa myös ruoka-annoksia, on entisellä paikallaan.   

Kävin samalla reissulla kirjaston yläkerrassa, lehtien lukusalissa äänestämässä ennakkoon. Varsinaiset kirjalaina-asiani hoituvat täällä kotikulmilla parin viikon välein poikkeavassa kirjastoautossa. Viimeksi siellä oli odottamassa aiemmin varaamani Mila Teräksen "Jäljet", romaani Helene Schjerfbeckistä. Kirja ei ole mikään nopeasti läpi luettava tarina, vaan kielen kauneuden, upeiden kielikuvien luomia tunnelmia haluaa nautiskella hitaasti kuin hyvää viiniä. Maalaileva teksti virvoittelee lukijan omiakin luovuuden lähteitä eloon. Tekee mieli kaivaa piirustusvälineet, tai ainakin vuosien takaiset piirustukset ja kirjahyllyn alaosassa pölyttyneet taidekirjat esiin, lähteä taidenäyttelyyn. Toinen lainaamani kirja on erään ystävän suosittelema Hendrik Groenin "Viimeiset villitykset", jota en ole vielä lukenut alkua pitemmälle. Toivottavasti alun huulenheiton tasoinen huumori paranee ja arkirealismin oheen on tulossa syvällisempiäkin pohdintoja. Ystäväni sanoikin että jos on tykännyt Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, saattaa pitää tästäkin. Lindgrenin ensimmäinen, "Kuolema Ehtoolehdossa"  oli mielestäni niistä kiinnostavin. 

Ja taas sataa vettä! - Eihän kesä muuten tule, sanoisi edesmennyt isäni. Lunta ei enää ole kuin lusikallinen siellä täällä. Eikä ole liukasta! Leskenlehtiä tai muita kevään kukkasia en ole vielä maahan heitettyjen karamellikääreiden, tyhjien einespakkausten ynnä muun roinan ja koirankikkaroiden seasta onnistunut bongaamaan, vaikka jotkut ovat jo esitelleet kuvia kevään ensivuokoistakin. Onneksi kävin eilen illansuussa kaupassa, nyt voin istua koneen ääressä, odotella huoltomiestä kiinnittämään uutta palovaroitinta paikalleen. Vanha, yli kymmenen vuotta sitten hankittu varoitin riippuu seinällä, keittiön oven yllä eteisen puolella. Siihen on aina välillä vaihdettu patteri ja koska se nappia painettaessa päästää vihlovan huudon, olen kuvitellut sen reagoivan mahdolliseen vaaratilanteeseenkin. Mutta kun 13 vuotta moitteettomasti palvellut mikroaaltouuni eilen yllättäen kärähti, kumpikaan varoitin ei inahtanutkaan. No tämä uudempi olikin pakkauksestaan avattuna olohuoneen pöydällä. Sen hankinta oli ollut seurausta pari viikkoa sitten lehdessä olleesta artikkelista, jossa kerrottiin palovaroittimen vuosien myötä muuttuvan tositilanteessa tehottomaksi, vaikka punainen valo pilkahtelisikin ja se nappia painettaessa vielä huutaisikin. Eilen tehottomuus tuli todistetuksi. Kun avasin mikron luukun, savu hulmahti silmille ja käry kirveli nenää eikä lautasella ollut lihaperunalaatikkoannos  ollut lämmennyt lainkaan. Mutta palovaroitin joka vielä jokin aika sitten oli reagoinut vaikka en ollut ehtinyt kuin ottaa paistinpannun esiin, pysyi vaiti.

Paloturvallista, iloista kevään kohinaa ja hyvää pääsiäistä kaikille! Yritän liittää tähän loppuun pari József Véghin ottamaa kuvaa Unkarin keväästä.   
  
 

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kaunista valhetta vainen


"Se oli niin suurta, kaunista se oli niin, oli kaunista valhetta vainen", laulaa Georg Malmsten vuonna 1940 julkaistulla levyllään. Yksi ja toinen meistä lienee elämänsä varrella törmännyt lemmenvalojen valheellisuuteen. Valheista yleisin lienee kuitenkin pieni valkoinen valhe, joka joissakin tilanteissa on parempi kuin paljas totuus. Joskus valkoista valhetta ja paljasta totuutta parempi vaihtoehto saattaisi kuitenkin olla vaikeneminen.

"Voi kun Minna on vanhentunut!" Huudahti muuan Tilda-täti kovalla äänellä myymälässä, jossa kyseinen Minna seisoi tiskin takana asiakkaita palvelemassa. Minna oli Tildan tuttavan tytär, jonka hän oli edellisen kerran nähnyt neito-ikäisenä. Tarina ei kerro, miten nelikymppinen Minna suhtautui asiaan, sinkosiko Tildan suuntaan kiukkuisen katseen vai säilyttiko ammattihymynsä ja totesi iloisesti: "Mutta Tilda-täti se pysyy yhtä nuoren näköisenä vuosikymmenestä toiseen."  Nyt Tildaksi kutsumani henkilö nukkuu nurmen alla ja Minna on kukoistavan näköinen ikänainen.

Pienen valkoisen valheen, kohteliaisuuden ja imartelun välistä hiuksenhienoa rajaa voi joskus olla vaikea hahmottaa. Näytät ikäistäsi nuoremmalta, lienee yleisimmin naiselle esitetty kommentti. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, miltä sen ikäisen tulisi näyttää. Kukin vanhenee omaan tahtiinsa, niin naisten kuin miestenkin iän määritteleminen ulkonäön perusteella voi viisi-kuusikymppisestä ylös päin olla vaikeaa. Sinähän olet niin nuorekas. Ikäiseksesi hyvin säilynyt, (kuin kurkku  etikkaliemessä!) ovat myös tyypillisiä sanontoja, joilla halutaan ilahduttaa toisen mieltä. - Kukaan ei uskonut että täytän seitsemänkymmentä, hykertelen hyvilläni. - Jos ne luulivat sun täyttävän kahdeksankymmentä, tytär tokaisee. Hänen sanomanaan se meni huumorin piikkiin, jonkun vieraamman toteamana ehkä ei. Facebookissa eli naamakirjassa profiilikuvien alla  komeilevien superlatiivien kirjossa totuuksien ohella kirmaavat sekä kohteliaisuudet että pienet valkoiset valheet sulassa sovussa. Kukapa haluaisi pahoittaa kaverin mieltä, vaikka ajattelisi mitä. Tosin tämän päivän laitteilla saa hyvän kuvan kenestä tahansa.

Kun tiedämme, miten hyvältä toiselta saatu huomaavaisuus tuntuu, miksi tunnustuksen antaminen toiselle henkilölle suullisesti joskus on niin ylivoimaisen vaikeaa? Vaikka huomioi toisen naisen pirtsakan olemuksen, näkee hänen viehkon näköisen uuden vaatteensa, kampauksen tai hyvän värisen huulipunan, miksei sitä voi sanoa asianosaiselle itselleen?  Ehkä se vain keskustelun tuoksinassa yksinkertaisesti unohtuu vai olisiko sittenkin kyseessä perisuomalainen kateus? Tai se, että itsellä sattuu olemaan huono päivä, miksi silloin tuon toisenkaan pitäisi olla hyvällä mielellä? Varsinkaan kun hänellä jo muutenkin menee minua paremmin. Mutta eihän se ole mitenkään minulta pois vaikka sanonkin hänelle, miten hyvältä hän näyttää tai miten tyylikäs asu hänellä on, jos kerran ajattelen niin.  Sen sanottuani aivan kuin  oma mielialanikin paranisi. Ainakin tunnen voittaneeni itseni,  kasvaneeni himpun verran ihmisenä.

Se että joinakin päivinä näyttää hehkeämmältä kuin toisina, riippuu paljolti mielialasta, siitä onko nukkunut hyvin vai huonosti yms. Tosin surukin saattaa kaunistaa. Eräs tuttu rouva, jonka puoliso oli hiljattain kuollut, näytti niin kuulakkaan kauniilta ja tummasilmäiseltä, että en muista, sanoinko hänelle itselleen vai ajattelinko vain: Suru pukee sinua. Toivottavasti jätin sanomatta, sillä siinä tilanteessa se ei ehkä olisi ilahduttanut  häntä.  

Aina kohteliaisuudet eivät todellakaan ilahduta. Turkkilaisen kaupungin suomea puhunut maustekauppias, jonka puodissa olimme minua melkoisesti  nuoremman huonetoverini kanssa ostoksilla, totesi minunkin olevan "vielä hyvässä lihassa." Varsin riemullisia olivat myös ravintoloiden sisäänheittäjien suomenkieliset kutsuhuudot: "Hei mummi!" Tai:  "Anoppi, ajattelen sinun mahaasi!" Tämä anoppi täytti kuitenkin mahansa toisessa ravintolassa. Eräs tuttava jonka kanssa emme olleet nähneet pariin vuoteen, huomautti. "Olet tainnut hiukan pyöristyä sitten viime näkemän." En tiedä, tarkoitti hän sen kohteliaisuudeksi, itse en sitä sellaiseksi kokenut. Eikä se ollut pieni valkoinen valhekaan vaan kylmä totuus, minä olin pyöristynyt,  mutta hänen repliikkinsä jälkeen koin itseni suorastaan punkeroksi.  Sen sijaan jos olisin kysynyt hänen mielipidettään johonkin itseeni liittyvään asiaan, olisin toivonut hänen sanovan mitä todella ajatteli.    

Ikä on vain numeroita, sanotaan. Ehkä viehättävimman  syntymäpäivätervehdyksen olen saanut Unkarista. Vapaasti suomennettuna se kuului: "Olet kauneimmassa aikuis iässäsi, missä tulet pysymäänkin ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, vasta sen jälkeen alat muuttua iäkkäämmäksi". Mikä mieltä, elämää avartava onnen tunne sen luettuani! Minähän en olekaan vielä ikäloppu! Mikä tahansa voi olla vielä mahdollista, mitä tahansa kivaa voi vielä tapahtua... "Olet kauneimmassa aikuisiässäsi" sopinee kaiken ikäisten aikuisten onnentoivotukseen.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kahville!


Punainen kahvipannu pulputtaa hellalla, jääkaappi hurisee. Hetki sitten uunista otetut pikkupullat jäähtyvät pellavapyyhkeen alla.  Pöydän toisessa päässä emäntä naputtaa punaista matkakirjoituskonetta, huiskaisee välillä pöydälle pyrkivää kissaa kauemmaksi. Pienen lasikuvun alla pulppuileva kahvi muuttuu hetki hetkeltä tummemmaksi, huumaava tuoksu leviää keittiöön. Kissa hypähtää syliin.

Muistikuva on ajalta, jolloin kuvittelin että minusta tulee kirjailija. Voiko olla onnellisempaa olotilaa kuin pullakahvit luomistyön lomassa! Mutta näytelmään kahvittelukohtauksia ei sopinut kirjoittaa eikä tuoda näyttämölle kotieläimiä, ei nyt kissaa ainakaan. Niin oli draamakursseilla opetettu. Tosin telkkarin sarjanäytelmissä kuten Heikissä ja Kaijassa, Rintamäkeläisissä yms. alvariinsa istuttiin keittiön pöydän ääressä, ryystettiin kahvia ja rupateltiin. Ja vielä tänä päivänäkin Lahden kaupunginteatterin Evakkotytössä yleisö joutuu katsomaan näyttämöllä tapahtuvaa kahvin tai mitä lie sota-ajan kahvinkorvikkeen kittaamista kyllästymiseen asti! 

No, kirjailijaa minusta ei tullut kuin yhden näytäntökauden ajaksi, mutta kirjoittamisen hurma ja kirous, aina tilanteesta riippuen, on ollut  olennainen osa elämääni läpi vuosikymmenten. Kuten kahvin juontikin. Pulputtava pannu on vaihtunut kahvinkeittimeksi.   Unkarista ostamani expressokeitin jota joku kutsui "mutteripannuksi" on ajat sitten joutanut kaapin perälle, juhlamokkani valmistuu kuopuksen lahjoittamalla mocca masterilla, joskus kahvilaan poiketessani saatan tilata capuccinon.

Kaikilla kahvin juojilla lienee omat rituaalinsa. Joku kertoo aamukahvin meinanneen mennä väärään kurkkuun kun on lukenut  lehdestä jonkin uutisen. Olen lähes kateellinen heille, jotka onnistuvat yhdistämään nämä kaksi eri toimintoa, kahvin juonnin ja lehden lukemisen, mikäs sen kodikkaampaa! Yksin ollessani juon aamukahvini joko mukista tai Kerman saven isohkosta ruskeasta kupista tv-tuolissa istuen, taivaan pilviä ja puiden latvoja tuijotellen, lintujen ja oravien pyrähtelyjä seuraten. En avaa televisiota tai radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Se on  aamuhartauteni, joka saattaa venyä yli puolituntiseksi. Onnellinen tai ainakin toiveikas tuokio, onhan edessä uusi päivä kuin puhdas kirjoittamaton lehti.  Olen tehnyt kaksi voileipää, joista toisen syön kahvin kanssa, toisen laitan jääkaappiin myöhemmin syötäväksi. Kasvovoimistelu ja pään kiertoliikkeet päättävät aamukahvituokioni. Vasta sen jälkeen luen lehden. Ehkä olen silmäillyt sitä jo kahvia odotellessani.

Päiväkahvituokio joko keittiön tuolilla istuskellen, ulos luontoon katsellen tai kello viidentoista uutisia, myös selko- ja saamenkielisä seuraten.  Jos olen tullut lenkiltä tai kaupungilta nälkäisenä kotiin, saatan  laittaa kasinkertaisen annoksen kahvia tippumaan. Pöydän  ääressä kahvittelen vain silloin kun minulla on kahviseuraa! Ja silloin katetaan kupit pöytään. Kuvan punaruusukuppi on mieheni Minda-mummolta Kanadasta, siniruusukuppi joko häneltä tai hänen tyttäreltään, mutta nämä eivät ole käytössä kuin ehkä aniharvoin, säilytän niitä vitriinissä lasioven takana. Mindalla oli tapana kattaa jokaiselle vieraalle erilainen kaunis kahvikuppi. Hänen tyttärensä teeastiasto oli henkäyksen ohutta englantilaista posliinia. Minun hän ei antanut niitä tiskata ja hyvä niin, olisin pelkästä jännityksestä saattanut pudottaa ne käsistäni tai kolhia tiskialtaan reunaan. Hänen luonaan oli tarjolla sekä teetä että kahvia. Itse juon joskus vihreää teetä rauhoittuakseni tai jos olen kylmissäni ja nuhainen. Teeseremonia on oma taiteenlajinsa, johon kahvin ystävänä en ole koskaan lähemmin perehtynyt. Ehkä pitäisi.

Kiehtovia kahvi- ja teehetkiä kaikille!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kisahuumaa

  
- No nyt ne on purkaneet sen kauniin vanhan toimistorakennuksen! Mummi parahti, heitti lehden sivuun. Siinä oli kerrottu että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan hiihtoseuran vanha sauna oli enää jäljellä, sekin toiseen paikkaan siirrettynä. - Että kun tässä kaupungissa kaikki mikä vähänkin on vaarassa muodostua perinteeksi, puretaan!

Vanha kaunis puukirkkokin seitsemänkymmentäluvulla, mummi paasasi kahvipöydän ympärille kerääntyneille lapsille ja lapsenlapsilleen. - Mutta eikös ne kirkon rakenteet sieltä urkuparven alta olleet jo melko lailla lahonneet, joku muisteli. - Niinhän niistä on kerrottu, mutta luin hiljattain artikkelin, jossa joku purkutöissä mukana ollut kertoi kaikkien puurakenteiden olleen hyvässä kunnossa, mummi sanoi. - Minullahan ei ollut kirkkoon henkilökohtaisia siteitä, mitä nyt joskus kauniina kevättalven päivinä sen seinustalla oli ollut mukava ottaa aurinkoa ja taisi minulla kerran olla kirkkopuistoon treffitkin, mutta hiihtoseuran kolmikerroksisessa  toimistorakennuksessa olen ollut kahtena talvena töissä. Te nuoremmat ette ehkä vielä tiedä, miten tärkeiksi sellaiset kiinnekohdat ihmiselle iän myötä muodostuvat. Aina kun katselen televisiosta Salpausselän kisoja ja se kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaa metsän laidalta näkyviin, tunnen lämpimän ailahduksen mielessäni. Sillä että toimistorakennuksen kolmannen kerroksen pyöreän ikkunan takana, pienessä vetoisessa huoneessa hoidettiin suurin osa vuoden 1958 MM-hiihtojen järjestelyistä, ei ole tämän päivän toimijoille minkäänlaista historiallista arvoa tai merkitystä. - Eikö se ollut suojelukohde, ei kai sitä olisi voinut purkaa, vävy sanoi. - Tämän päivän  nuoret visionäärit viis veisaavat sellaisesta, kaikki maan tasalle vaan! Heille vuoden 1978 MM-kisat ovat kaukaista historiaa. Meidän, kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kisajärjestelyissä mukana olleiden oletetaan jo olevan haudassa. Ei silloisesta toimistohenkilökunnasta kovin monta enää elossa lienekään, minä joka kuuluin kisaorganisaation nuorimpiin, tässä vielä soitan suutani. Luulisi että vasta joitakin vuosia sitten kunnostetun toimistorakennuksen olisi sentään annettu olla pystyssä, vaan kun ei! Ainoa mikä heille jotain merkitsee, on raha raha raha! Tiedä minkä kasinon tai graffiteilla töhrityn muurin tai tanssilavan ne sen paikalle pystyttävät, mummi paasasi.  

Hän oli 2000-luvun alussa hiihtoseuran toiminnanjohtajan kanssa keskustellessaan kuullut toimistorakennuksen todellakin päässeen niin huonoon kuntoon, että se oli pitänyt purkaa ja sen tilalle oli pystytetty uusi samanlainen. Ainoastaan sisätilat eivät enää olleet entisenlaiset, mutta niitä mummi ei ollut pyytänyt päästä katsomaan. Hänelle riitti että ulkoapäin rakennus toi rakkaita muistoja mieleen eikä hän televiosiokuvia katsellessaan edes muistanut ettei se ollut se sama, jonka kolisevia puuportaita hän oli vuosikymmeniä sitten juossut kerroksesta toiseen, kovassa kiireessä kaksikin askelmaa kerralla loikkien. Ylimmäisen kerroksen pyöreän ikkunan ääressä hän oli hartiavoimin hakannut vanhaa Remingtonia, hiilipapereiden avulla kuusikin kirjettä kerrallaan. Hänen vakiolyöntivirheensä oli ollut "kilapilu." Mikä työ oli ollutkaan hangata se kumilla jokaisesta kappaleesta siististi pois ja kirjoittaa tilalle "kilpailu." Vaikka toimintoja oli hajautettu stadionin eri puolille sekä ammattikoululle, kisatoimistossa oli tehty pitkää päivää, kisojen lähestyessä myös viikonloppuisin, alimmaisen kerroksen käsin veivattava monistuskone oli sauhunnut yömyöhään asti. Joskus vanhemman toimistoapulaisen poissa ollessa mummi oli istunut hänen paikallaan radanpuoleisten ikkunoiden luona, kirjoittanut hänen koneellaan, huutanut megafonin torveen kun joku kisa-alueella käyskennellyt hiihtoherra tai järjestelytoimikunnan jäsen oli pitänyt kutsua puhelimeen. Toiminnanjohtajan työpöytä oli ollut huoneen suurmäen puoleisen seinän vieressä. Johtaja oli tuonut kotoaan kretonkitäkin tuolinsa lämmikkeeksi. Mummiin vilu ei ollut ehtinyt iskeä kun hänen oli pitänyt välillä juosta asioilla, keitellä kahvia sekä omille että vieraille kunnes toimistoon oli kisojen lähestyessä otettu emäntä. Kisojen aikana mummi oli saanut kunnian toimia eräissä edustustehtävissä, olla mukana esittelemässä kisamuotia lehdistölle jne. Puolen vuoden pituisen kisahuuman jälkeen paluu arkeen oli tuntunut ankealta.  

Piti oikein miettiä, mihin muihin rakennuksiin hänellä oli samankaltainen tunneside. Näin äkkiseltään ei mieleen muistunut muita kuin sodasta palanneen isän aikoinaan asevelitontille rakentama uusi koti, jonka kuva oli keittiön seinällä sekä synnytyslaitos, jossa hänen molemmat lapsensa olivat tulleet maailmaan. Siellä se pytinki nökötti sairaalan mäellä edelleen, vaikka kaupungin uudet asukkaat olivat jo vuosikymmenten ajan syntyneet keskussairaalassa. - Ellei ihmisellä ole mitään rakennusta tai maisemaa tai vaikka puun karahkaa, mihin kiinnittyä, hän on kuin tyhjän päällä, mummi sanoi selvästi rauhoittuneena. Hän oli muistanut  jostain lukemansa vanhan budhalaisen viisauden: "Kiinnittyminen johtaa kärsimykseen." Juuri niin hänelle oli käynyt.

Tämän vuoden MM-kisavieraiden viihdyttämiseksi oli suunnitteilla jos jonkinlaista oheisohjelmaa. Torilla oli syksystä asti ollut kello, joka ilmoitti, miten monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia ja minuuttia kisojen alkuun oli enää aikaa. Vuoden 1958 kisoissa oheisohjelmana oli ollut ainoastaan avajaisten iltamäenlasku ja ilotulitus sekä kisatanssit Teivaalassa. Kisavieraat olivat vallan hyvin  viihtyneet urheilukilpailuja seuraten, aurinkoisista pakkaspäivistä, kisamakkarasta, Mallasjuoman kisajuomasta, kahvista ja kuumasta kaakaosta nauttien. Kaikkein suurimpaan nälkään kisaravintolasta oli voinut ostaa hernekeittoa. Kisoja ei televisioitu, joten ainoa keino niiden näkemiseen oli ollut mennä paikan päälle katsomaan. Urheilijoita oli saapunut 18 maasta, Suomi oli saanut 4 kultaa, 3 hopea- ja 3 pronssimitalia. Niitä ennen oli järjestetty kahdet ja niiden jälkeen kolmet kunkin ajan vaatimuksia vastaavat  MM-kisat, joten tämän vuotiset olisivat seitsemännet. Ja siinä kahvipöydän ääressä istuessaan mummi koki, miten hänen lähes kuudenkymmenen vuoden takaiset muistonsa alkoivat hitaasti loitontua omalle paikalleen historian hämärään ja kaunis valkoinen muistojen talo niiden mukana. Tässä ajassa niille ei enää olisi sijaa eikä tarvetta.  
 
Seuraavana päivänä hän sai sähköpostiinsa viestin, jonka liitteenä oli valokuva. Siis mitä! Toimistorakennustako EI OLEKAAN PURETTU?  Ei. Junaradan vierestä otetussa kuvassa rakennus seisoo ohuen lumivaipan keskellä metsän laidassa puhtaan valkoisena kuin morsian ylkää odottamassa! Isompi lapsenlapsi oli varta vasten käynyt tarkistamassa asian, ottanut älypuhelimellaan kuvan todisteeksi. Pihaportti oli suljettu, alueella videovalvonta. Rakennuksessa oli mainostoimisto. Lehtijutussa oli siis aivan oikein kerrottu, että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan vuonna 1923, hiukan ennen ensimmäisiä Salpausselän kisoja rakennettu hirsisauna oli enää jäljellä. Toimistorakennus sen sijaan oli kopio vuonna 1947 valmistuneesta "toimisto- ja kilpailukansliasta." Kuten minun siihen liittyvät muistonikin saattavat olla todellisten tapahtumien epätarkkoja jäljennöksiä, mummi oivalsi. Jos nyt voisi vaikka vain hetkeksi siirtyä silloiseen todellisuuteen, kokemus voisi olla järkyttävä, mutta onneksi sellaista mahdollisuutta ei vielä oltu keksitty vaan aika sai muokata muistot mieleisikseen. Hän seuraisi televisiosta reilun kuukauden kuluttua alkavia MM-kisoja  ja aina kun kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaisi metsän laidalta näkyviin, nykyisyys ja menneisyys olisivat vahvasti läsnä.