maanantai 30. joulukuuta 2013

Pidetään hauskaa!


Uudenvuodenaatto hotelli Grandin tanssisalissa, jota joissain piireissä myös kaupungin kuuluisimmaksi lihatiskiksi tai käytettyjen kodinkoneiden vaihtotoriksi ilkeämielisesti kutsuttiin. Iäkäs äitini oli ollut iltapäiväkahvilla luonani, illan olin aikonut viettää kotona kun Lahtiska (nimi muutettu) oli soittanut ja pyytänyt kanssaan Grandiin, hauskaa pitämään!

Kuten arvata saattoi, uudenvuodenaattona siellä oli pääosin pariskuntia. Jostakin pöydästä kajahti ilmoille moniääninen naurunremahdus ruokailun ja maljojen noston lomassa, toisessa keski-ikäinen pari tuijotti murhanhimoisen näköisenä toisiaan,  sanaakaan en nähnyt heidän illan aikana vaihtavan keskenään. Me Lahtiskan kanssa istuimme tanssilattian laidalla pyöreän pöydän ääressä kahdestaan, Lahtiskalla lasi tuoremehua, joka oli melkoisesti hinnakkaampaa kuin minun sininen enkelini, tom collinsini tai mikä sen sekoituksen nimi olikaan. - Vaikkei saatais tanssia yhtään kappaletta, on tää kuiteski parempi vaihtoehto kuin istua kotona telkkaa tuijottamassa, Lahtiska selitti. Minä en ehtinyt sanoa mitään kun hovimestari johdatti pöytäämme kaksi kaunista nuorta naista, jotka aksentista päätellen olivat joko itä- tai etelärajan takaa kotoisin. Kummallakin oli harteille  ulottuvat, loivasti kiharaiset tummat hiukset, huoliteltu ehostus sekä olkapäät paljaaksi jättävä avokaulainen, vartalonmyötäinen pikkumusta, sutjakkaat sääret sekä huikean korkeakorkoiset mustat avokkaat. He tervehtivät  meitä iloisesti, minkä jälkeen keskittyivät kuiskuttelemaan ja kikattamaan keskenään. Me siemailimme totisen näköisinä juomiamme. Minua muutaman vuoden nuorempi leskirouva Lahtinen oli myös mustissaan, mutta ainoa paljas paikka olivat naama ja mehulasia pitelevät kädet. Kaulan ympärillä ja ryntäillä kimalteli jotain ohutta liehuketta. Minulla oli himmeästi kullanhohtoinen, mustakuvioinen pullea pusakka! Kaulaa, hihansuita ja lanteille ylettyvää helmaa kiersi leveä musta resori. Kapea  hame ja puolikorkoiset avokkaat. Vaan eipähän ainakaan tarvitse istuessa palella, lohduttelin itseäni.

Samalla kun orkesteri alkoi soittaa, tytöt kaivoivat esiin kaljatölkin näköiset helistimet - kai niilläkin jokin nimi oli - ja alkoivat helskyttää niitä soiton tahtiin ja nauroivat, nauroivat niin että kitarisat näkyivät! Mikä ihme niitä koko ajan naurattaa, mutisin. - He osaavat pitää hauskaa, Lahtiska totesi. Tyttöjen hymy ei hyytynyt vaikkei heitäkään haettu ensimmäiseen tanssiin, mutta sen jälkeen pöydän ympärillä alkoikin melkoinen kuhina kun jostain ilmestyi kokonainen leegio irtomiehiä tytöille pokkaamaan! Siinä istuskellessa muistin nuoruuteni tanssilavat, Teivaalan ja Sointulan. Teivaalassa olin saanut tanssia joka ikisen kipaleen,  mutta kun menin Sointulaan, minua ei hakenut kukaan. Sitten illan  kohokohdaksi mainostettu sambatanssiryhmä saapui parketille ja tytöt saivat kaipaamansa hengähdystauon. Jonkun tanssijattaren paljas takapuoli melkein pyyhkäisi poskeani kun hän keinahteli ohitsemme. Sambaesityksen jälkeen, orkesterin tapaillessa tutun tangon sävelmää, kun tytöt oli jo pokattu parketille, tunsin olkapäässäni kosketuksen. Arviolta viidentoista ikäinen poika seisoi pöydän vieressä. Miten ihmeessä tuommoinen kersa on päästetty sisään vai olisiko tullut vanhempiensa kanssa, ehdin ajatella ennen kuin kysyin että mitä asiaa? - Lähtisitkö tanssimaan? Hän kysyi. Herrajumala...

Olihan se lähdettävä. - No mä en nyt ole ihan niin nuori miltä näytän, poika selitti kun huomasi hämmästykseni. Lahtiskakin näkyi liitelevän parketilla jonkun aikamiehen kanssa. Nuorten naisten ympärillä pörräsi yhä humaltuneempia miehiä vonkaamassa niin että tytöt joutuivat jakelemaan rukkasia. Heitä nauratti edelleen mutta helistimiä he eivät enää helskyttäneet. Kun poika oli hakenut minua kolmannen kerran, sanoin Lahtiskalle että nyt lähdettiin.

Taksijonon nähtyämme harmittelimme että emme olleet hoksanneet pyytää portsaria tilaamaan meille kyytiä ja jääneet odottamaan sitä sisätiloihin. Vaikka pakkasta oli lähes parikymmentä astetta, ei auttanut kuin kävellä reilun kolmen kilometrin matka kotilähiöömme. Olen aina kammoksunut ilotulitteiden  pauketta, nyt oli vain vedettävä huppua tiiviisti korville ja uskaltauduttava sekaan. Pelkäsin ohuiden sukkahousujen jäätyvän kiinni kinttuihini. Loppumatkasta Lahtiska kääntyi omalle kotikadulleen ja minä jatkoin yksinäni eteen päin. Huurteisten puiden reunaustamat autiot kadut, ristinsieluakaan ei näkynyt, mutta raketteja poksahteli ilmoille tasaiseen tahtiin. Olin jo  melko lähellä kotia kun vastaan horjahteli poikanelikko kädet rehvakkaasti toistensa olkapäillä. Tätä tässä nyt vielä puuttui, ajattelin, siirryin toiselle puolelle katua. Pojat samoin. Sydän pamppaillen lähestyimme toisiamme. Kotitaloni ikkunat olivat pimeinä, ihmiset nukkumassa, joten mahdolliset avunhuutoni kaikuisivat kuuroille korville. Yksi pojista pysähtyi. - Paljonkohan kello on? Hän kysyi. En muista, oliko minulla kelloa vai vastasinko arviolta että varttia vaille kaksi. Poika kiitti ja he jatkoivat matkaansa. Helpotuksen tuntein ja kiitollisena siitä että he eivät olleet käyneet kimppuuni, että jalkani eivät olleet paleltuneet, että minulla oli lämmin koti ja jääkaapissa kimpale äitini tuomaa ihanaa kinkkua, rojahdin eteisen tuolille hengähtämään, illan tapahtumia muistelemaan.

Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille!

lauantai 30. marraskuuta 2013

Huimaavia hetkiä


Pitkään poissa olleet huimaukseni ovat palanneet, kirjoittamissuunnitelmat ainakin toistaiseksi rauenneet. Mutta onneksi elämää on ruudun ulkopuolellakin, voin nimittäin sitä paremmin mitä vähemmän olen tietokoneen ääressä. Onko kyse sähköallergiasta, asentohuimauksista, sisäkorvajutuista vai niistä kaikista, vaikea tietää. Tällä kerralla myös verenpaine riensi  riehaan mukaan, kohosi huimiin lukemiin.  

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin alkanut kirjoittaa nuoruusmuistoihini pohjautuvaa tarinaa, kokenut että viimein olisi tarpeeksi aikaperspektiiviä sekä kivojen että kiusallisten tapahtumien käsittelyyn. Nuoruuteni päiväkirjat olen hävittänyt, mutta muisti on pohjaton aarrearkku, ei tarvitse kuin hiukan pintaa raaputtaa, sieltä alkaa pursuta aineistoa, tapahtumia, henkilöitä, jotka vuosien saatossa ovat unohtuneet. Fakta ja fiktio sekoittuivat, henkilöt alkoivat elää omaa elämäänsä, riemastuin kun päähenkilö, alter egoni sai työpaikan kahvihuoneessa raivarin! Ilmaa puhdistavat repliikit sinkoilivat niin etten tahtonut ehtiä kirjoittaa niitä. Todellisuudessa en olisi sellaiseen uskaltautunut eikä ehkä olisi ollut tarvettakaan. Mitä kaikkea päähenkilölleni tarinan edetessä tapahtuisikaan? Työyhteisöni porukka, ystävät ja viholliset melskasivat mielessäni, kulkivat mukanani kauppaan ja lenkille. Naapurin naisten kanssa mattotelineen luona pidetyissä pihaparlamenteissa oli pidettävä ajatukset kahdessa tasossa etteivät olisi ihan seonneeksi katsoneet, mutta kotiin ja koneen ääreen päästyäni saatoin taas päästää tarinan henkilöt ja tapahtumat valloilleen. Sitä olemisen onnea ja luomisen iloa! Kunnes...  

Eräänä päivän parituntisen kirjoittamisrupeaman jälkeen lähdin iloisella mielellä, hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapsenlasten   iltaseuraksi kun huimauskohtaus yllätti. Horjahdin, mutta en kaatunut. Pienempi lapsenlapsi halusi tietää, missä kohtaa heidän kotikadullaan minua oli huimannut. En ihan metrin tarkkuudella osannut sitä paikallistaa, mutta ilmeisesti vastaus tyydytti koska hän ei kysellyt enempää. Seuraavan kerran raju huimaus yllätti Anttilan yläkerrassa kosmetiikkahyllyjen välissä. Ajattelin että  jokaisella irrallaan kuljeskelevalla naisella pitäisi ellei muuten, niin  vaikka talon puolesta olla kaiken varalla avustaja, mieluummin herrahenkilö, joka huimauksen yllättäessä tarjoaisi käsivartensa tai ojentaisi edes kävelysauvat, nyt ei lähettyvillä näkynyt ketään ja sauvatkin olivat kotona. Päivä päivältä tilanne paheni niin että isänpäivän aattona tytär kehotti tilaamaan ambulanssin. Kärvistelin kuitenkin kotona seuraavaan aamuun asti, jolloin lähdin keskussairaalan päivystävälle poliklinikalle. Hoitohenkilökunta oli ammattitaitoista ja potilasystävällistä, mutta lääkäristä, nuorehkosta naisesta ei voinut  sanoa samaa. En nyt kuitenkaan halua kohottaa verenpainettani muistelemalla häntä enempää.

Pääsin nimittäin seuraavana aamuna terveyskeskuksen  päivystävälle lääkärille, joka ei jahkaillut eikä aikaillut, vaan kartoitti tilanteeni, teki tarvittavat tutkimukset, (edellisenä päivänä poliklinikalla otettujen kokeiden tulokset näkyivät potilastiedoissani), määräsi verenpainelääkityksen, kertoi miten hoitoa jatketaan, elleivät huimaukset ota talttuakseen. Olen aina ihaillut määrätietoisia, ammattinsa osaavia ihmisiä, olivatpa he lääkäreitä, remonttireiskoja, sähkömiehiä, kaupan kassoja, kerrossiivoojia...  Lähdin hyvällä mielellä lääkärin luota ja kun viereisessä apteekissakin oli farmaseuttina ammattitaitoinen nuori mies, saatoin palata ammattinsa osaavan bussikuskin ohjaamalla autolla kotiin.

Lääkitys osui kohdalleen, verenpaine on ok ja huimaukset ovat hellittäneet niin että sain kirjoitettua tämän, viikko sitten aloittamani tarinan loppuun. Mitään pitempää tekstiä en ainakaan lähiaikoina arvaa yrittää. Nuoruuteni työyhteisön porukka on onneksi vaiennut. En ole lukenut tähän asti kirjoittamaani, levätkööt rauhassa, toistaiseksi vai lopullisesti, sen aika näyttää. Terveys on etusijalla. Ilokseni olen huomannut, että elämä, arjen pienet suuret tapahtumat tuntuvat aidommilta tietokoneruudun ulkopuolella. Toivon kuitenkin voivani jatkaa ainakin blogijuttujen kirjoittelua.

Loppukevennykseksi pari koululaisvitsiä, joita lapsenlapset aikoinaan lukivat heitä vahtimaan tulleen mummin viihdyttämiseksi: 

- Saisinko kahvin ilman kermaa? - Kermaa ei nyt valitettavasti ole, mutta kävisikö ilman maitoa?

- Miksi minulle on annettu tämmöinen ikkunaton pieni huone, jossa ei ole edes sänkyä? Siksikö kun olen blondi?  - Rauhoittukaa hyvä rouva, olemme vasta hississä.

Hyvää pikkujoulua kaikille!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ajan kuluksi

"Miljoonat ihmiset uneksivat ikuisesta elämästä, eivätkä kuitenkaan tiedä, miten saisivat aikansa kulumaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä."

Yllä olevaa Susan Ertzin ajatusta olen ennenkin siteerannut blogissani. Nyt ei ole sateinen sunnuntai, mutta eilisen räntäsateen jälkeen muutaman asteen yöpakkanen on liukastuttanut tiet ja kadut niin että lenkille lähtenen vasta kun mittari näyttää lämpöasteita jos silloinkaan. Aika on ihmiselle annettu lahja. Jumala voi ottaa kielen pois sellaiselta lapselta joka kiroilee. Niin minua pienenä peloteltiin ja vaikka kieli onkin tallella, niiltä ajoilta lienee peräisin ajatus, että Jumala voi ottaa alun alkaenkin rajalliseksi antamansa ajan pois jos kuulee valitettavan, että ei tiedetä, miten sen saisi kulumaan. Arkipäivinä aika ei pysähdy vaan kiitää, mutta joskus sunnuntaisin se hidastaa kulkuaan, ja vaikka arkena ei ehtisikään tehdä kaikkea mitä haluaisi niin kuinkas ollakaan, sunnuntaina kaiken tekemisen ajatuskin tökkii! Toki ihminen tarvitsee myös tyhjää aikaa, mutta jos siestan viettokaan ei tunnu mielekkäältä, silloin ollaan jo lähellä kysymystä; millä kuluttaisin aikaani vaikkapa siihen asti kun tietty tv-ohjelma alkaa?

Tämän kertaisen turhautumiseni taustalla lienee se tosiasia, että muuan teksti, jonka parissa olen viime päivät hekumoinut, ei ota tulta, vaikka aikaa sen kirjoittamiseen tai aikaisemmin kirjoitetun työstämiseen olisi kokonainen sunnuntaipäivä. Eilen kirjoitettu tänään luettuna on kuin väljähtynyttä kaljaa. Ajatukset ovat keskeneräisiä, sanat liian kaukana toisistaan eikä rivien väleistäkään ole löydettävissä muuta kuin tyhjää! En kuitenkaan deletoi tekstiä, vaan jätän sen tekeytymään niin kuin jauhelihataikinan jääkaappiin.

Niinpä "aikani kuluksi" katsoin pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, joka televisioitiin Hollolan Sovituksen kirkosta. Luulin sen tulevan Hollolan vanhasta kivikirkosta kunnes muistin, että sehän onkin Pyhän Marian kirkko ja Sovituksen kirkko on uudempi, jota ei ulkoapäin osaisi kirkoksi mieltääkään. Se on myös lapsenlapseni toissakesäinen rippikirkko. Vain pari tuttua virttä, joista toinen oli Ystävä sä lapsien sävel uusilla sanoilla, toinen vanhat sanat uudella nuotilla. Mutta kummallakin papilla oli selkeä kaunis ääni eikä naispappi ollut liian maalattu. Miespappi piti kauniin puheen, sitä ennen siistin näköinen nuori mies oli lukenut päivän evankeliumin. Kirkkokuoron tilalla oli eri ikäisistä esiintyjistä koottu muutaman hengen lauluryhmä, nuori kanttori yhtenä heistä. Katsellessani kudoin lapsenlapsen sukkaa, vaikka äitini sanoikin että pyhän työ ei arkena auta. Mieleeni jäivät tilaisuuden alussa kirkkoa esitelleen naispapin sanat; "Sovituksen kirkossa ei ole kynnyksiä, ettei kenellekään kynnys tulla kirkkoon olisi liian korkea."

Tämän iltapäivän hiljaisuuden rikkoo vain ilmanvaihtojärjestelmän humina ja seuraavaan kerrokseen hiljattain muuttaneiden pikkukoirien räksytys. Vaikka ne eivät olekaan aivan asuntoni kohdalla, meteli on melkoinen silloin kun ne, kaksi taskukokoista otusta ilmeisesti yksin jätettyinä metelöivät ikävissään ja reagoivat jokaiseen rapussa kulkijaan yrittämällä tulla oven läpi. Kahdesta samassa rapussa asuvasta isommasta koirasta ei ole ollut pienintäkään häiriötä.

Jos sinne lenkille nyt kuitenkin. Jossain aikaisemmassa blogissani kerroin kengistä, joilla myyjä kehotti ottamaan pitkiä askeleita, jolloin mahdollisuus liukastua olisi epätodennäköisempää kuin tipun askelilla edetessä. Ne melko hinnakkat kengät osoittautuivat liukkaiksi sekä pitkillä että lyhyillä askelilla. Laitatin suutarilla korokepohjat ja lähiaka näyttänee, minkä pituisilla askelilla niillä nyt on paras edetä.

Hyvää sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa kaikille! Kiitos että olette olemassa ja kurkkaatte minunkin (blogi)aitiooni!

torstai 17. lokakuuta 2013

Kukaan ei kaivannut häntä

Paikallislehdessä kerrottiin, että 85-vuotias vanhus oli maannut kaksi kuukautta kuolleena kotonaan ilman että kukaan olisi kaivannut häntä. Tämä ei tapahtunut syrjäisessä maalaiskylässä, siellähän ihmiset huolehtivat toisistaan, vaan kerrostalossa keskellä kaupunkia kuluneen kesän helteisimpään aikaan. Eivät saman kerroksen asukkaat, kerrossiivooja, huoltomies, isännöitsijä, eivät muut talon asukkaat huomanneet (haistaneet!) mitään ennen kuin postiluukku alkoi pursuta yli.

Millaista postia kyseinen talon asukas oli kuolleena maatessaan saanut? Seurakunta oli lähettänyt 85-vuotispäivä onnittelukortin. Taloyhtiö oli lähetellyt häätöuhkauksen sävyttämiä karhukirjeitä. Olisi luullut herättävän ihmetystä, että miksi asukas, joka aina on maksanut vuokransa eräpäivänä, ei ole tehnyt sitä moneen kuukauteen. Kirjoittaja ihmettelee, että eikö sitä takapuolta voisi nostaa tietokoneen takaa ja käydä kysymässä, mitä tälle vanhukselle on tapahtunut? (Tai pyytää että huoltomies kävisi katsomassa) Samoin hän ihmettelee että ei edes seurakuntasisar käy katsomassa, mitä vanhukselle kuuluu, kysy, miten hän pärjää, tarvitseeko apua ja voisiko häntä jotenkin auttaa? Pelkkä syntymäpäiväkortti ei paljon lämmitä vanhuksen mieltä.

Lehden mielipideosastolla 17.9. tapauksesta kirjoittanut henkilö ei maininnut, oliko kyseessä mies vai nainen, oliko hänellä omaisia, oliko hänelle yritetty soittaa eikä sitä, mitä muuta postia hänelle oli tullut. Mutta hän kertoi että naapurikaupungissa oli hiljattain sattunut vastaava tapaus ja että läheskään kaikkia ei kerrota julkisuudessa. Hänen kertomuksensa oli poikkeuksellisesti julkaistu nimimerkillä, vaikka pääsääntöisesti ko. lehti julkaisee vain omalla nimellä varustettuja kirjoituksia. Pääasia että julkaistiin, kertoohan tämä tarina jotain yhteiskunnastamme, arvomaailmastamme.

Omat tietoni tästä murheellisesta tapauksesta perustuvat ainoastaan em. lehtikirjoitukseen, mutta yleisesti ajatellen: Hiljattain lehdessä esiteltiin vapaaehtoisjärjestöä, josta soitetaan määrättyinä aikoina yksin asuville vanhuksille, joilla ei omasta takaa ole turvaverkostoa, tiedustellaan heidän vointiaan, mahdollista avuntarvettaan. Valitettavasti soittorinki kattaa vain murto-osan heistä ja senkin toiminta riippuu jatko-rahoituksesta, sillä vaikka soittajat, itsekin suuri osa pienituloisia eläkeläisiä, ovatkin vapaaehtoisia, monesti pitkiksikin venyviä puhelinkeskusteluja heidän ei voi odottaa maksavan omasta pussistaan. Kaupunkilähiöiden omakoti- ja rivitaloalueillakin naapurit varmaan huolehtivat tai ainakin huomaavat toisensa, mutta keskikaupungin kerrostaloissa, joissa uloskäynti usein on suoraan kadulle, he eivät voi pihamaallaakaan tavata toisiaan. Taloyhtiöissä on turvallisuushenkilö erinäisten katastrofien varalta, eikö voisi nimetä myös henkilön, joka sopisi yksin asuvien, ilman omaa turvaverkkoa/turvahenkilöä vailla olevien vanhusten ja miksei nuorempienkin kanssa vaikkapa kerran viikossa tapahtuvasta tarkistussoitosta, ehkä jopa kotikäynnistä?
----------------------------------------------

Tarjosin tätä tekstiä pari kertaa viikossa ilmestyvän ilmaisjakelulehden mielipideosastolle, mutta ainakaan vielä ei ole julkaistu ja epäilenpä että ei julkaistakaan.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Turbulenssi

Onkohan millään muulla paikkakunnalla meneillään samanlaista turbulenssia kuin täällä Päijänteen eteläpuolella? Kaupungin keskustaa hallitsee tilataideteos; torin ja alatorin paikalla on valtaisa hiekkamonttu, jota ympäröivään kirkkaan vihreään aitaan on kiinnitetty tiedotteita, mainoksia ja Vapaudenkadun puoleiseen seinään puhkottu ikkuna-aukkoja. Niistä tavalliset kadun tallaajat voivat seurata meneillään olevia toriparkin kaivaustöitä. Ei voisi vähempää kiinnostaa! Asioituani parissa kaupungin länsilaidalla olevassa liikkeessä yritän väistellä toriparkkityömaan aidan vierustan kavennetulla kadunkaistalla vastaantulevia ja paikallisbusseja odottavia ihmisiä. Jatkan kuhmuraista ja erinäisin aitauksin rajattua Vapaudenkatua pitkin Vesijärvenkadulle aikomuksena mennä ostamaan pienestä lankapuodista ohuen ohutta sukkalankaa, jota en ole marketeista löytänyt. Mutta sekin talo on eristetty aitauksin, liikehuoneistot tyhjillään! Pienen lankapuodin ilmoitetaan remontin ajaksi muuttaneen parin korttelin päähän kauppakeskuksen sisäpihalle, josta etsinen sen joskus myöhemmin, nyt en enää jaksa.

Suunnittelen huolellisesti seuraavan päivän hautausmaalle lähdön. Olen raksinut lähimetsästä pieniä kuusenhavuja, kanervan ostaisin toriparkkityömään länsipäädyssä olevan marketin kukkaosastolta. Pääsisin melkein marketin eteen käyttämällä toista paikallisbussia kuin sitä millä tavallisesti menen kaupunkiin. Sieltä marketin takaiselle linja-autoasemalle, josta hautausmaan ohi ajavat Nastolan bussit lähtevät. Mutta mitä ihmettä? Marketin kukkaosaston tilalla, heti uloskäynnin vieressä oikealla onkin muoviseinän verhoama syvä monttu! Hedelmäosaston takaa vastaani tulla jytyyttää nuoren miehen ohjaama trukki. Pyörrän nopeasti hehtaarihallin toiselle, jo remontoidulle puolelle, jossa aikaisemmin vieretysten olleet kassapaikat on nyt paikoitettu vinottain. Erään kassan luona tököttää muutama kukkanippu, mutta kanervia ei näy. En osta mitään, vaan riennän linja-autoasemalle, jonka yhteydessä muistan joskus olleen kukkakaupan. Sen tilalla on nyt kebab-baari. Päätän ostaa kanervan hautausmaan kasvihuoneelta. Menen Uudenkylän ja Nastolan suuntaan lähtevien bussien laiturille odottamaan auton lähtöä. Linja-autoasemalla on hiljaista, vain pari kaukoliikenteen bussia seisoo laitureissaan. Joku nuori mies tulee kysymään, että tiedänkö mistä bussi numero kaksi lähtee. Kerron sen lähtevän toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleiselta pysäkiltä. Vaan mistä lähtee Nastolan bussi? Ei ainakaan linja-autoasemalta, josta se vuosikymmenten ajan on lähtenyt. Ihmettelen, miksi laiturin opastetauluun, kulahtaneiden aikataulujen tilalle ei ole laitettu ilmoitusta nykyisestä lähtöpaikasta kun huomaan kauemmas marketin viereiselle pysäkille pysähtyneen saman liikennöitsijän vaaleanruskean bussin! Äkkiä sinne!

- Hei, odottakaa! Huiskutan samalla kun liikkennevalo vaihtuu punaiseksi. Onneksi bussi seisoo yhä paikallaan. - Meneekö tämä hautausmaan ohitse? - Ei, tämä on tilausbussi, auton ulkopuolella seisoskeleva kuljettaja sanoo. Hänkään ei tiedä, mistä Nastolan bussi lähtee. Joka tapauksessa se on jo lähtenyt, seuraava lähtisi puolen tunnin kuluttua. Harkitsen, jättäisinkö leikin kesken, lähtisin kotiin ja yrittäisin parin päivän perästä uutta lähtöä. Vanhempieni haudalle keväällä istutettu komea keltainen begonia oli kuivunut heinäkuun helteissä, olin istuttanut tilalle uudet kukat, joiden arvelin niidenkin jo aikoja sitten kuolleen hoidon puutteessa tai ainakin paleltuneen ensimmäisissä yöpakkasissa, joten päätin viedä kanervan tänään enkä huomenna. Puolessa tunnissa ehtisin sen ostaa, mutta mistä? Vai menisinkö Lanun aukiolle evakuoituun torikahvilaan kahville, nousisin Trion pysäkiltä Nastolan bussiin ja ostaisin sittenkin kanervan hautausmaan kasvihuoneelta? Mutta avotaivaan alla olevat kahvion tuolit saattavat yön jäljiltä olla niin kylmiä että pyllyä palelisi, joten päätän poiketa Sokokseen, onhan sielläkin kahvio ja pohjakerroksen ruokamarketin yhteydessä kukkaosasto. Siellä onkin kukkaa jos jonkinlaista, vaan eipä näy kanervia... näkyypäs! Hyllyssä lasioven takana on pieniä hailakan punertavanharmaita callunoita, 1,95 euroa kappale. Ei paha. Kassarouvan kädet likaantuvat, hän katsoo minua syyttävästi samalla kun pujottaa multaisen ruukun pieneen hedelmäpussiin. Minunhan se olisi kai pitänyt hoksata tehdä.

Lähden kävelemään Trion bussipysäkille, josta viimeksi heinäkuussa olin noussut Nastolan bussiin. Mutta se mitä olin luullut pysäkkikatoksen seinäksi, osoittautuukin nyt isoksi mainostauluksi! Bussipysäkkikin on siis siirretty muualle! Onneksi on vielä sen verran aikaa että kun pistän puolijuoksuksi, ehdin takaisin toriparkkityömaan luona oleville pysäkeille. Vaikka minulla on aurinkolasit, alhaalta paistava aurinko sokaisee niin että olen törmäillä vastaan tuleviin ihmisiin. Muistelen kaiholla aikaa, jolloin bussilla pääsi suoraan torille, kukat sai ostaa sieltä ja nousta torin toiselta puolelta Nastolan bussiin tai jos aikaa oli, kävellä linja-autoasemalle sen lähtöä odottamaan. Nyt toriparkkityömaan aidan vieressä valkokeltaiset paikallisbussit seisovat peräkkäin, kun yksi lähtee, toinen vyöryy tilalle. On oltava tarkkana ettei Nastolan bussi, mistä se nyt sitten lähteekään, pääse ajamaan ohi. Ja sieltä se jo tuleekin. Huiskutan sille, pari muuta matkustajaakin huiskuttaa. Se joutuu pysähtymään paikallisbussien taakse keskelle katua, mutta ovi avautuu, pääsemme kyytiin! Trion pysäkiltä matkustajia tulee lisää. Ei pysäkkiä oltu mihinkään siirretty, se oli vain kauempana Aleksilla kuin muistelin sen olleen.

Syksyinen hautausmaa on kaunis ja surullinen. Syyshortensiat kukkivat, auringon kultaamien lehtipuiden väriloisto hivelee silmää. Muutama mustapukuinen astelee kappelia kohti kukkapukettien kanssa. Vanhempieni leposija on veteraanien hautausmaalla. Isän hautajaisissa kuusitoista vuotta sitten äiti oli marmattanut minun valinneen hautapaikan liian läheltä maantietä, liikenteen melusta. - Melkoisessa melussa isä sotaveteraanien hautapaikan on hankkinutkin, veljeni oli huomauttanut. Nyt haudan ja maantien välissä on jo monta riviä hautoja, yksi uusi hautakin vielä tuoreine kukkineen on sinne ilmestynyt. Aurinko häikäisee niin että en heti huomaa vanhempieni hautakiveä. Sen nähtyäni en ole uskoa silmiäni: heinäkuussa istuttamani pienikukkaiset annansilmät (vai jääkoivuko niiden nimi on?) kukkivat kuin henkensä hädässä! Keskellä oleva valkoinen on kasvanut korkeammaksi kuin punaiset, jotka pikkupakkasen puraisemina loistavat kuin rubiinit! Mustaa hautakiveä vasten kukkaloisto pääsee oikeuksiinsa. Mitä ihmettä minä nyt teen? Jos olisin autoileva nainen, lähtisin kotiin ja palaisin parin viikon perästä kanervan ja kuusenhavujen kanssa, mutta toista näin vaivalloista matkaa en enää tänä syksynä tekisi. Tunnen itseni rikolliseksi kun repäisen valkoisen kukan juurineen pois ja asetan tuomani callunan sen tilalle. Oudolta näyttää. Jos jättäisin punaiset kukat sen molemmin puolin, mihin tökkäisin havut? Ja kun punakukat lähiviikkoina joka tapauksessa paleltuisivat, näky olisi surkea. Anteeksi pyydellen revin nekin pois. Terhakoiden kuusenoksien ympäröimä calluna on soma, mutta vaisun näköinen äskeiseen kukkaloistoon verrattuna. Yritän rauhoitella omaatuntoani sillä, että seurakunnan hoidossa olevilta haudoilta kukat revitään jo syyskuun lopussa, jolloin kesätyöntekijöiden pesti päättyy. Vievätkö työntekijät kukat roskikseen vai jonnekin muualle, en tiedä.

Hautausmaalla käynnin tulisi olla harras hetki kiireen keskellä, mutta minä olen ainoastaan väsynyt ja vihainen. Tavallisesti höpöttelen vanhemmilleni uusimmat kuulumiset, nyt en sano sanaakaan, pyyhkäisen vain kostealla talouspaperilla hautakivestä pölyt, kerään roskat kiven edestä. En ehkä tulisi ennen kuin ensi kesänä,talven kynttilät ja äitienpäiväkukan hoitavat muut sukulaiset. Kannan kukat roskikseen, mutta olen liian uupunut kiertelemään muilla haudoilla, syön laukussani olleen banaanin, otan mehupullosta huikat. Pari nuorta naista haravoi hautausmaalle varisseita vaahteranlehtiä kasaan. Kävelen bussipysäkille. Toinen kyytiä odottava nainen kertoo jättäneensä vielä kukoistaneen kesäkukan paikalleen, istuttaneensa kanervat sen molemmin puolin. Muistan vanhan tarinan rouvasta, joka luuli keväällä ostaneensa torikauppiaalta kukantaimia miehensä haudalle. Kun hän seuraavan kerran meni käymään haudalla, siellä komeili kaksi isoa kaalinpäätä vierekkäin! En kerro tarinaa naiselle. Meikäläistä haudanpalvomiskulttuuria pohtiessani muistelen kanadalaista hautausmaata, jolla aikoinaan lasteni isän kanssa olimme käyneet. Tasainen laaja nurmikenttä, jolla vieri viereen painettuina samanlaisia pieniä ruskeita metallilaattoja, niissä vainajan syntymä- ja kuolinajat. Ei kukan kukkaa missään. Siistiä, helppoa, huoletonta! Ehkä jonkun mielestä kolkkoa ja tunteetonta.

Osa Aleksanterinkatua on suljettu henkilöautoliikenteeltä toriparkkitöiden ajaksi. Suunnittelen jääväni bussista vähän ennen työmaata olevalla pysäkillä, jossa olen nähnyt kaukoliikenteen sekä joidenkin paikallisbussien pysähtyvän. Siitä olisi lyhyt matka työmaan päätypuolitse Vapaudenkadulle, josta oman asuinalueeni bussit lähtevät. Mutta ilmeisesti Nastolan bussi ei saa pysähtyä siinä, koska kuski ei ole pysähtymismerkistäni moksiskaan vaan posottelee kauas työmaan toiselle puolelle entisen Starckjohannin, sittemmin pankkikonttorina toimineen liiketalon kohdalla olevalle pysäkille. Onneksi taskustani löytyy pala suklaata, sen voimin jaksan vielä kävellä melkein toriparkkityömaan ympäri omalle bussipysäkilleni.

Varmaan kaikista näistä muutoksista ja remonteista on aikanaan kerrottu paikallisissa tiedostusvälineissä, mutta joko en ole kiinnittänyt niihin huomiota tai olen unohtanut ne saman tien. Kotiin tultuani kaivan keväisin ja syksyisin joka kotiin jaettavan bussiaikataulun esiin. Kyseisen Nastolan bussin lähtö- ja päätepysäkiksi mainitaan kauppatorin E-pysäkki. Tarkoittaa toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleisen aidan vieressä olevaa E-kirjaimella merkittyä pysäkkiä! Kauppatori on nykyään ihan eri suunnalla, kirjaston ja teatterin välisellä aukiolla eikä sen torin laidalle kulje eikä sieltä lähde ainuttakaan bussia.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Väriä elämään

Huomasin sen heti tavaratalon toiseen kerrokseen astuttuani, syysruskan punaisen laukun, joka viestitti: Mä oon sun... Olin vuosikaudet ollut mustan kassin kantaja, tänä syksynä päätin hankkia punaisen. Tosin tämä laukku, jonka yläpuolella luki "uutuus" ei ollut olkalaukku, jollaisiin olin itseni totuttanut, vaan suuren maailman tyyliin kädessä tai käsivarrella kannettava. Astelin se käsivarrella peilin eteen. Oudolta näytti ja tuntui. Ilokseni laukusta löytyi erikseen kiinnitettävä olkahihna, jonka laitoin heti paikalleen. Näytti vielä oudommalta. Laukun kantokahvat roikkuivat hassusti olkahihnan alta, vein laukun hyllyyn takaisin. Huomasin toisen punaisen, hieman pienemmän olkalaukun, mutta sen materiaali kiilteli liikaa. Entä jos sittenkin ostaisin mustan, muodikkaamman kuin minua vuosia palvellut, vielä käyttökelpoinen pehmeä pussimallinen? Mutta kun aloin muistella, mikä määrä eri kokoisia ja mallisia mustia laukkuja kotoani löytyi, päätin että ei sittenkään mustaa.

Palasin syysruskan punaisen laukun luokse, sovittelin sitä uudestaan käsivarrelleni. Totesin että väri ei riidellyt vanhan vaaleanvihertävän syystakkini kanssa, kuvittelin miten se pirtsakoittaisikaan muita, tummasävyisiä takkejani, joten päinvastoin kuin olin suunnitellut, minun ei ehkä tarvitsisi hankkia uutta takkia lainkaan! Päätin ostaa laukun, jonka hintakin oli kohtuullinen, ei siis todellakaan mikään monta sataa euroa maksava merkkilaukku. Kotiin palattuani tutustuin siihen tarkemmin, löysin jokaiselle lokerolle käyttötarkoituksen, kaikki mukana kuljetettavat tarpeelliset tavarani löysivät oman paikkansa.

- Miks sullon kassi mukana? Pienempi lapsenlapsi oli kysynyt kun olimme istuneet katsomassa isonsiskon tanssinäytöstä. - Tämä mikään kassi ole, vaan Jouni-merkkinen olkalaukku, sihahdin hänelle. Hän halusi nähdä mitä kaikkea siellä on. Kaikkea mitä nainen tarvitsee, kuiskasin, mutta hän ei antanut periksi ennen kuin tanssinumeroiden välillä olin esitellyt laukkuni sisällön.

Otti aikansa ennen kuin uusi laukku alkoi tuntua omalta. En löytänyt painonapin vastakappaletta kuin etsinnän jälkeen. Jos vedin vetoketjun kiinni, painonapin saattoi jättää auki, mutta vetoketjun ees taas vatuloiminen olisi ollut hankalaa. Jos taas jättäisin molemmat auki, miten helppoa varkaan olisikaan vaikkapa kauppatorin tungoksessa siepata lompakko laukustani. En yleensä levittele torilla lompakkoani, vaan taskussani on pieni kolikkokukkaro ostoksia varten, silti. Ja miten paljon helpommin siepattavissa kädessä kannettava laukku olisikaan kuin olalla tai kainalossa kuljetettava, pohdiskelin ensimmäisellä uuden laukun kanssa tekemälläni kaupunkireissulla. Voi toki tämänkin laukun mytätä kainaloon ilman että kiinnittäisi olkahihnaa, mutta eniten edukseen se on joko kädessä tai käsivarrella, samaan tapaan kuin lehtikuvissa julkkisnaiset kanniskelevat isoja merkkilaukkujaan.

Nyt olen jo tottunut laukkuuni, suorastaan rakastan sitä enkä haluaisi lähteä mihinkään ilman uutta syysruskan punertavaa laukkuani. En enää ajattele, suljenko vetuketjun, nepparin vai molemmat, en purista sen kahvoista kaikin voimin kiinni siltä varalta että joku yrittää siepata sen. Enkä halua siihen olkahihnaa, olenhan vuosikymmenten ajan kannatellut oikealla olkapäälläni mitä erilaisimpia laukkuja niin että kropppanikin lienee vääntynyt toispuoliseksi. Eläkeläisjärjestön tilaisuudessa laitoin laukun toisella puolellani olleelle tyhjälle tuolille. Tuskinpa siihen kukaan kiinnitti mitään huomiota, mutta semmoinen ihme tapahtui, että ekakerran voitin arpajaisissa! Punaisen pöytäkynttilän. Harmi vain että laukku on hiukka liian iso teatteriin, konserttiin tms., joten sinne on otettava vanha musta "Jounikassi" ainakin siihen asti kunnes olen vaihtanut senkin pirtsakamman väriseen.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Tule syyskuu!


"Onko tälle mitään selitystä, että lämmin sää vaan jatkuu? Uutisankkuri kysyi meteorologilta. On, elokuussa on kesä!"

Päivän Näppis tämän päivän Etelä-Suomen sanomissa. Postasin sen faceen, mutta silkkaa vaatimattomuuttani jätin kertomatta, kenen lähettämä ko. näppis oli. Niin että jotain minultakin sentään vielä julkaistaan! Nuori meteorologi ei tosin vastannut noin näppärästi, vaikka mieli varmaan teki, vaan selitteli ilmavirtauksia tms.

Lumoavan lämpimät elokuun päivät jatkuvat, mutta iltatuulessa on syksyn sävel. Kesä on kiihkeydessään vaativaa aikaa, syksy tyyntynyt ja levollinen kuin vanha nainen. Kohta ei tarvitse - eikä tarkene - istua parvekkeella, kuljeskella puistoissa, rannoilla kesää kokemassa, vaan voi kaikessa rauhassa virittäytyä sisähommiin, minkä nyt välillä piipahtaa ulkona syksyistä luontoa ihailemassa.

"Syksy oli aina ollut hänelle vakavaa ja työteliästä aikaa, syksyllä hän oli kirjoittanut parhaat runonsakin, ne joista itse eniten piti. Kesällä jokin osa hänestä nukkui tai oli poissa. Sielu oli kuin lintu, joka kävi ruumiin ulkopuolella, lensi puusta puuhun, metsästä metsään. Syksyllä sielu tuli takaisin ja katsoi häntä, itseään silmiin." ( Lainaus Jaan Kaplinskin kirjasta "Sama joki.")

Kun kevään heräämisen, haltioitumisen aika oli ohi, kesä liukui tasaisena vihreänä nauhana. Väriläikkinä olivat tapaamiset läheisteni kanssa, parit nuoruudenystävien synttärit, iltapäivä entisten eestin kielen opiskelijoiden seurassa. Eesti keelt emme räägineet, suomeksi sujui paremmin ja hauskaa oli! Retket mm. Urajärvelle ja Asikkalaan, edellisessä jutussa kertomani höyryjunamatka Heinolaan.

- Mikä häikäisevän valkoinen teltta tuolla mäen kumpareella on? Ihmettelen Heinolan satamapuiston polkua kävellessämme.- Morsian, seuralaiseni sanoo. Niinpäs onkin! Kodan muotoisen teltan yläaukosta kohoaa valkoisen korsetin verhoama vyötärö, paljaat olkapäät ja kaula, tumma nutturakampaus, kasvojen vaalea soikio. Kädessään morsian pitelee kukkakimppua, toisella kädellään hän asettelee laajahelmaisen pukunsa päällä olevia ohuita kangashetaleita, kohentaa asentoaan. Kahden mustiin pukeutuneen miehen kamerat räpsyvät kilpaa. Varmasti mukana oli myös sulhanen, mutta olin niin häikäistynyt morsiamen kauneudesta että en huomannut häntä. Ajatukset kiirivät omaan nuoruuteeni. - Olen kerran, kauan sitten pelännyt tällä samalla joella pienessä pikaveneessä, sanon kun istumme puiston penkillä, katselemme sataman venerivistöjä. Pelkäsinkö silloin vai onko pelon tunne liittynyt muistikuviini myöhemmin, en ole varma.

- Mummi, sulla on takki nurin päin! Seuralaiseni kikattaa kun alkaa ripotella vettä ja meille tulee kiire lähteä puistosta pois. Niinpäs onkin, kiiltävä vuoripuoli päällimmäsenä. Ähellän takin toisin päin ja mennään. Olemme ostaneet höyryjunaan vain menolipun ja palaamme illansuussa vakiobussilla kotiin. Bussi pysähtyy joka pysäkillä, kiertää ureheiluopiston kautta. Seuralaiseni nukkuu, pää kopsahtelee auton ikkunaan. - Laita pää tähän mummin olkapäälle, kuiskaan. Hän laittaa. Hipaisen kädelläni hänen hiuksiaan. Nuttu nurin, onni oikein, ajattelen.

perjantai 16. elokuuta 2013

Höyryjunalla Heinolaan


Elokuinen lauantaiaamu maailman kauneimman hiihtostadionin edustalla. Arviolta parisataa henkeä tähyilee odottavan näköisinä rautatieasemalle päin. Suurin osa lapsiperheitä, osa Päijät-Hämeen perukoilta asti tulleita, muutama iäkkäämpi rouva sekä pari harmaata herraa joukossa. Ja sieltä se jo saapuukin!  Hitaasti mutta varmasti takimmaisen vaunun punertava peräseinä lähestyy Salpausselän seisaketta, paikkaa, johon diplomaattikuntaa ja muita kutsuvieraita pääkaupungista kuljettaneet kisajunat aikoinaan saapuivat. Ikkunaton "härkävaunu" herättää hilpeyttä, keitähän varten lieneekään? Oliko siinä vielä toinenkin umpivaunu ja vasta sen jälkeen matkustajavaunujen rivi, koko kolonnaa työntänyt muhkea Ukko-Pekka höyryveturi viimeisenä. Viimein letka pysähtyy ja rynnimme rappusille. Lähetän myötätunnon ajatuksen heille, jotka ovat joutuneet kipuamaan näitä rappuja kapsäkkiensä kanssa. Onneksi minulla on vain olkalaukku ja kun otan kaiteista tukevasti kiinni, nousu onnistuu ja sinertävä ovenripa - kuin lapsuuden kamarissa - painuu alas ensi yrittämällä.

Seisova, ummehtunut ilma lyö heti vaunun ovella vastaan. Onneksi on viileä sää, auringon porottaessa kattoon voisi olla tosi tukalaa. Tummanpunaisella sametilla päällystetyt muhkuraisen pehmeät tuolit, pöytä välissä. Toisella seinustalla isommat pöydät, leveämmät istuimet. Pöytien yläpuolella seinään kiinnitettynä kaksi lasikupuista lamppua, ikkunoissa kulahtaneen näköiset samettiverhot. Kukkakuvioinen kokolattiamatto. Menneen maailman tuntu. Muistan lukeneeni rautatieharrastajien nettisivustoilta, että käytössä on toisen luokan vaunut, lapsuuteni aikaisia puupenkkejä tuskin nähnee enää muualla kuin vanhoissa  suomalaisissa elokuvissa. Istun selkä menosuuntaan päin. Juna nytkähtää liikkeelle. Pidä huivista kiinni, nyt mennään! Huikkaan matkatoverilleni.

Asemalta tulee muutama matkustaja lisää. Nyt vauhti ylittää jo kävelyvauhdin ja kiihtyy edelleen. Ihmettelemmekin, miten 37 km:n matkaan saadaan kulumaan tunti neljäkymmentä minuuttia. Se selviää pian. Konduktööri, joka vaunuun saapuessaan ei kailota seuraavan aseman nimeä kuten ennen muinoin, kertoo että Ahtialan asemalla juna seisoo puoli tuntia. Miksi ihmeessä?  Aikaisemmilla vuoroilla siellä on ollut asemakahvio ja viihdeohjelmaa, nyt junassa on kahvilavaunu eikä ohjelmanesittäjiä enää ole. Rautatieharrastajia seisoskelee asemalla keltaiset liivit päällä, osa matkustajista menee tutustumaan asemaan, me pysymme sisällä. Kiertelen muissa vaunuissa. Muistan miten pelottavalta pienenä tuntui kun oli ylitettävä vaunujen väliset natisevat liitoskohdat. Kahvilavaunussa kauppa käy, tarjolla on kääretorttua ja muita menneen ajan henkeen sopivia herkkuja. En osta mitään. Kurkistan vessan ovesta, vilkaisen pönttöön, jonka reiästä näkyy kappale rautatiekiskoa ja sen viereistä ruohikkoa. Palaan paikalleni. - Vielä kaksikymmentä minuuttia tällä asemalla, matkatoverini toteaa, kaivaa muistikirjan laukustaan. Hän haluaa kertoa pari viikkoa sitten  päättyneen ulkomaanmatkansa kokemuksista. Kulta, kuuntelen enemmän kuin mielelläni! Teen välikysymyksiä, ehkä liikaakin.   

Matka jatkuu. Ukko-Pekka posottelee jo melkoista vauhtia, vislaa aina tasoylikäytävälle tultaessa. Vaunut vatkaavat sivusuunnassa eestaas. Välillä löyhähtää pahaa hajua, olisiko veturin höyryä. Puuttuu vain keitetyn kananmunan tympeä tuoksu, kun puupenkeillä istuneet levittelivät matkaeväitään ja saattoivat tarjota kanssamatkustajillekin, ryypätä pullosta maitoa päälle. Onko sulla huono olo? Kysyn matkatoveriltani. Kuulemma ei. Minulla on. Revin kapean yläikkunan auki. Vain yksi matkustaja on hiukan aikaisemmin tehnyt samoin, onneksi kukaan ei valita vedosta kuten linja-autoissa aikoinaan tapahtui. Kyllä Suomessa asumatonta korpea riittää, toteamme kun tuuheat, vielä kauniin vihreät metsät vilistävät ohi. Seuraava pysähdys Vierumäellä, jossa viivytään muutama minuutti. Myllyojalla ei pysähdytä lainkaan. Ja sitten saavutaankin jo  Kymijoen ylittävälle rautatiesillalle. Olin unohtanut, mitkä huikaisevat näkymät sieltä korkealta avautuvatkaan! Ja samassa ne ovat ohi.

Heinolan asemalla odotellaan kunnes junamiehet ovat avanneet matkan ajaksi lukitut vaunujen ovet.  Ovatko tämän puolen rappuset korkeammat kuin ne mistä junaan noustiin, ajattelen kun en tiedä, pitäisikö alimmalta askelmalta hypätä kuten matkatoverini on tehnyt? Hän odottelee minua parin metrin päässä  olevan asemalaiturin betonireunustalla. Hänellä on pillifarkut ja tennarit, teepaidan päällä hiukan lyhyempi huppari, tuulessa liehuvat pitkät hiukset. Eivätkö asemalaiturit ennen olleet lähempänä junan rappusia, muistelen samalla kun toinen jalka edellä kurkotan maahan, selkäni ei ehkä olisi tykännyt hyppäämisestä. Reidessä vihlaisee ilkeästi, mutta onneksi pystyn kävelemään.

Mihin Ukko-Pekka katosi? Ihmettelemme kun emme enää näe veturia junan kummassakaan päässä. - Tuollahan se menee! Matkatoverini huomauttaa kun olemme jo kadulla menossa kohti kaupungin keskustaa. Veturi painaa vimmattua vauhtia yksinään kuin karkuun päässyt vauhko hevonen! On se vaan komean näköinen! Olisiko meneillään veturin kääntymisoperaatio? Juna lähtee nimittäin puolen tunnin kuluttua takaisin, mutta me  olemme ostaneet vain menolipun emmekä vielä tiedä, palaammeko höyryjunan iltavuorolla vai bussilla kotiin.

Ensimmäiseksi on aikomus etsiä hyvä ruokapaikka, seuralaiseni hiplaa jo älypuhelintaan sellaisen löytääkseen. Vasta sen jälkeen alkaa seikkailu kaupungissa, johon minulla liittyy sekä romanttisia että vähemmän romanttisia nuoruusmuistoja, mutta joista, yllättävää kyllä, mikään ei enää kosketa! Ei millään lailla. Jotka tuntuvat ainoastaan kylmääviltä ja yhdentekeviltä kuin jokin kaukainen kuulakkaan kolea loppukesän päivä. Hiukan surullista mutta samalla helpottavaa. "Ainoa mikä ON, on tämä hetki..." Vai miten siinä laulussa sanotaankaan? 

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kirjoja ja kantarellikastiketta


Kesän kohottavin lukukokemus on ollut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu "Jää." Kiehtovasti kirjoitettu, olkoonkin että ei  heti temmannut mukaansa niin että olisi pitänyt yhtä soittoa lukea loppuun. Mutta teksti terävöityi, tarina laajeni sitä mukaa kuin henkilöitä tuli lisää ja kokonaisuutena kirja oli vaikuttava. Niitä kirjoja, jotka eivät katoa mielestä heti, joiden tunnelma pitää vallassaan pitkään. Ei kiroilua, ei rivouksia. Jää, meri ja meren tuoksu, luotojen ihmisten karu mutta lämminhenkinen elämä meren armoilla on aistittavissa kirjan sivuilta. Hyväsydäminen, lempeäluontoinen pastori, kun sen sijaan pastorska, Mona, on jalat maassa joka tilanteessa. Tarinan traaginen loppu, oliko ehkä parhaiten kuvattu osuus? Etäisesti tarina toi mieleeni Myrskyluodon Maijan, vaikka teokset sijoittuvatkin ajallisesti kauas toisistaan. Teki mieli lukea kirja toiseen kertaan, makustella sen tunnelmia kaikessa rauhassa, mutta koska pino muita kirjoja oli odottamassa, luovuin aikeesta.

"Totuus naisista" on Joonas Konstagin kirjoittama perhekuvaus, jossa tapahtumia tarkastellaan lähinnä perheenisän näkökulmasta. Vaimon ja kahden teini-ikäisen tyttären edesottamukset panevat miehen miettimään, että mistä kaikesta niin sanotussa naisen  logiikassa oikein onkaan kyse! Isä itse on perinteisiä arvoja kunnioittava "kunnon mies", jolla ottaa aikaa sopeutua muun muassa siihen tosiasiaan että tyttären esittelemä poikaystävä on "eri rotua" kuin he itse. Kirjan sanoma lienee se, että ns. hyvän perheen lapsikin voi joutua huonoille teille, mutta että kaikesta ajan oloon kyllä selvitään...saatetaan selvitä. Kirjan herkullisimpia ja samalla järkyttävimpiä kohtia ovat nuorten keskustelut, joissa lyhyeen töks-töks kieliseen repliikkiin on saatu mahtumaan uskomattoman monta vittua! Kauhistuin, että tuolla tavoinko omat lapsenlapsenikin kavereidensa kanssa kommunikoivat! Eivät varmaankaan... Saadakseen tyttärensä touhuista selvää isä keplottelee itsensä jopa hänen facebook-sivuilleen.

Osa kesän aikana lukemistani kirjoista on jo unohtunut, läheskään kaikkia kirjastosta kantamiani en ole jaksanut lukea loppuun. Joissakin kieli ja tapahtumat ovat olleet suorastaan kuvottavan alatyylisiä, toisissa juoni niin tekemällä tehdyn tuntuinen, että vähempikin monimutkaisuus olisi lukijan mielenkiinnon herättämiseksi riittänyt. Että kaikkea sitä julkaistaankin samalla kun moni kunnon käsikirjoitus jää täysin vaille huomiota. Paula Havasteen 1940-50 luvuille sijoittuvat kirjat olen lukenut lähinnä ajankuvauksen vuoksi.

Perjantaina kirjastossa silmiini osui Jaana Taposen "Stockan herkku." No sehän oli ilman muuta otettava! Kansikuvan salskean näköinen kaveri yläkroppa paljaana varmisti nimittäin sen, että kyse ei ollut  Stockan herkkuosaston juustoista tms. Sujuvasti kirjoitettua vauhdikasta viihdettä. Eräät ilmaisut kuten "puhelu kuoli" (kun puhelu päättyi, katkesi tai katkaistiin) tosin oudoksuttivat. Erikoinen, uskottavuuden rajoja hipova  juonirakennelma, joka sopisi vaikkapa elokuvaksi kuten kirjan kansiliepeessä todetaan. Tarina piti vallassaan niin että yö oli jo pitkällä ja sysipimeä kun laskin kirjan kädestäni. Samalla muistin ystäväni rantamökin takaisen, havunneulasten peittämän, juurakkojen reunustaman  huussipolun, yön äänet mökin ympärillä ja olin hyvilläni että en ollut lähtenyt sinne pelkäämään, että olin omassa kodissani ja kirjastosta tuomani kirjapino hyllyn alatasolla ympäröi minut turvallisena ja lohduttavana kuin ystävien piiri. Nyt on meneillään Mirjami Hietalan "Isoveli" ja unkarilaisen György Spirón "Kevätnäyttely."

Mielessäni pyörii pari kirjaa, joista olisin halunnut vielä kertoa, mutta en muista mitä ne olivat. Taas kerran harmittelen sitä, että en ole pitänyt lukemistani kirjoista päiväkirjaa, jossa olisi kirjan ja tekijän nimi, lyhyt kuvaus sisällöstä sekä oma mielipiteeni siitä. Enää en viitsi sellaista aloittaa. (Miten niin "enää?" kuulen ystäväni kipakan äänen.)

Jaa-a, otsikossa lupaamani kantarellikastike? Valmistunee vasta ensi viikolla. Lounaan taso laski kun kesävieras lähti. Ensin ajattelin että "tuuli käy lounaasta" (lainaus Anna-lehdestä), päätin sitten kuitenkin keittää uusia perunoita, kyytipojaksi mitä jääkaapista sattui löytymään. Mutta lähipäivinä on tulossa ruokavieraita  ja silloin taas panostetaan lounaisiin. Haetaan torilta uusia perunoita, torin takaa kirjastosta uusia kirjoja luettaviksi. Kun tää hillitön lukemisen kaipuu helpottaa, olisiko seuraavana vuorossa sukan kudin tai ristikoiden täyttäminen? Pieni nostalginen kesämatka ainakin on suunnitteilla, mutta siitä  myöhemmin.



torstai 18. heinäkuuta 2013

Uusi passi


Niin kuin eräässä aikaisemmassa jutussani kerroin, kauppakeskuksen pikakuvaamossa minusta ei voitu ottaa  passikuvaa syystä jota tiedä en. Menin kaupungin vanhimpaan valokuvaamoon ja siellä palvelu pelasi! Kuvasta tuli ihan kelvollinen, hiukan unisen näköinen kylläkin, mikä johtui siitä että olin unohtanut maalata silmät päähäni. Riensin  saman tien poliisiasemalle vain saadakseni varmuuden sille tosiasialle, että  ilman ajanvarausta passia ei todellakaan pääse tilaamaan muuten kuin hätätapauksessa eikä minun tapaukseni ollut sellainen. Ensimmäinen vapaa aika oli kolmen viikon kuluttua.

Kolme viikkoa myöhemmin olin paikalla jo puoli tuntia ennen määräaikaa ja hyvä niin. Edellisiä varauksia oli joko peruttu tai asianosaiset olivat unohtaneet tulla, joten pääsin heti antamaan sormenjälkiäni. Oikean käden etusormesta jouduttiin ottamaan useampaan kertaan, vasemmasta onnistui heti. Nimikirjoitus lipsui liukkaalla alustalla, niin että se jäi roikkumaan alas päin kuin lehmän häntä. Passi olisi noin viikon kuluttua noudettavissa R-kioskilta. Toivoin voivani hakea sen kaupungin keskustasta, jonne pääsisin yhdellä bussilla, mutta sen sanottiin tulevan asiakkaan asuinpaikkaa lähinnä olevalle kioskille. Kännykkääni tulisi tekstiviesti, mistä ja milloin se olisi haettavissa. Ei muuta kuin odottamaan!

Lopen uupuneena kävelin poliisiasemalta keskustaan päin ja  ruokakaupassa käynnin sijaan päätinkin mennä ravintolaan syömään! Sama paikka ja samanlainen kanaleike kuin edellisellä kerrallakin, paitsi että tällä kertaa en halunnut sitä riisipedillä vaan ranskanperunoiden kera. Harkitsin ruokajuomaksi talon viiniä, mutta otin kuitenkin vettä. Ilokseni huomasin että vesikin näyttää ja maistuu sitä paremmalta mitä kauniimmasta lasista se tarjotaan. Lähipöydässä ilmeisesti isä ja poika söivät pitsaa. Tuntui hyvältä  kuulla että heillä tuntui olevan kovasti puhuttavaa toisilleen. Mitä vielä! Isähän puhui koko ajan kännykkäänsä ja vastapäätä istunut poika pisteli kaikessa hiljaisuudessa pitsanpalasia suuhunsa. No, ehkä he olivat jutelleet keskenään jo ennen kuin olin tullut paikalle, puhelun päätyttyä kumpikin söi vaiteliaana kunnes iskän puhelin soi jälleen vai olisiko hän soittanut jollekulle, en rohjennut niin tarkkaan seurata. Hän nousi seisomaan, arvelin hänen ehkä haluavan mennä ulkoterassille puhumaan, mutta poikakin nousi, otti lippiksensä ja meni isän perästä kadulle ja he lähtivät menemään pois päin. Voihan olla että poika oli ollut ainoastaan tyytyväinen että sai syödä rauhassa sen sijaan että olisi pitänyt vastailla iskän ehkä hyvinkin typeriin kysymyksiin.

Kotiin palattuani tarkistin että minua lähinnä oleva R-kioski oli viehättävän omakotitaloalueen toisella puolella. Menomatka  bussilla, pois päin kävellen tai jos olisi sopiva lenkkeilysää, sauvakävellen kumpaankin suuntaan. Ehkä samalla poikkeaisin siellä suunnalla olevassa lähikirjastossakin.

Tasan viikon kuluttua kännykkääni kilahti poliisilta viesti. Passini olisi noudettavissa, ei suinkaan edellä kertomastani paikasta vaan ihan eri suunnalta, matkustajasataman lähellä olevasta R-kioskista! Vaihtamalla paikallisbussista toiseen pääsisin kioskin lähelle, mutta koska tuntui hassulta ajaa ensin kilometrikaupalla ihan eri suuntaan, lähdin heti aamukahdeksalta sauvakävelemään satamaan päin. Viimeisellä pitkällä suoralla väsytti ja nauratti; että miten tämän asian hoitaminen voi ollakin näin monimutkaista!

Tilavan sisäkioskin kanssa saman katon alla oli kauppaketjun elintarvikemyymälä sekä pari pienempää kauppaa. Kioskissa istui rivi raavaan näköisiä miehiä lottoamassa ja totoamassa. Myyjätär kysyi nimeni ja kehotti odottamaan kolme minuuttia, mistä päättelin passeja säilytettävän viivelukollisessa paikassa. Palveltuaan pari kolme muuta asiakasta hän huudahti jotakin, mistä en saanut selvää, olisiko ollut nimeni tai jotain passiin liittyvää, mutta minkä arvelin tarkoittavan minua. Annoin poliisin lähettämästä  tekstiviestistä kopioimani tunnistetiedon sekä näytin vanhaa passiani, minkä jälkeen kuittasin ottaneeni suljetussa kirjekuoressa olevan uuden passini vastaan. Kerroin olettaneeni, että voisin noutaa passin minua lähinnä olleesta kioskista, mutta myyjätär sanoi että kaikkiin R-kioskeihin passeja ei voida toimittaa, koska kaikissa ei ole valmiuksia hoitaa noutopalvelua.  Siitä, miten turvallista tai turvatonta passiliikenteen  hoitaminen ylipäätäänkään kioskien välityksellä on, voitanee olla montaa mieltä. 

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Ihminen joka ei halua säästää rahaa


Erinäisten aikailujen jälkeen olin saanut lietsottua itseni siivousvimmaan ja huitelin mäntysuopaveteen kastetulla sinipiialla keittiön lattiaa kun puhelin soi.

Tuntemattomasta numerorimpsusta päätellen lehtimyyjä, joten vastasin pelkällä etunimellä. Nuori naisääni tiedusteli että onko tämä sen ja sen henkilön puhelin. Sanoin niin olevan. Oletteko itse puhelimessa? Sanoin  olevani. No tämäpä sattui, nainen huudahti ennen kuin varmisti minun olevan myös sen ja sen energiayhtiön asiakas. Myönsin olevani, minkä jälkeen hän kertoi asiansa koskevan juuri kyseistä yhtiötä.

Kauhistus, olenko epähuomiossa jättänyt laskun maksamatta tai naputellut ties miten  monta laskua ties kenen tilille, ehdin ajatella ennen kuin nainen ilmoitti minulla olevan nyt mahdollisuus säästää energialaskuissani ainakin viisi prosenttia.

Ahaa, hän siis tarjoaa energiayhtiön vaihtoa! Ei onnistu, en innostu. Kiitos vain, mutta olen ihan tyytyväinen nykyiseen yhtiööni ja nykyiseen sopimukseeni, joten... - Ette siis halua säästää rahaa? Nainen huudahti epäuskoisena. En tässä yhteydessä, sanoin. - Mutta kun asiakkaan itsensä ei tarvitsisi tehdä mitään, hän  jatkoi. Silti, en aio vaihtaa yhtiötä enkä muuttaa nykyistä sopimustani, joten kiitän soitosta... Tässä vaiheessa sinnikkäinkin lehtimyyjä yleensä jo toivottaa hyvää päivän jatkoa, vaan ei tämä nainen. - Mutta kun siitä ei olisi asiakkaalle minkäänlaista vaivaa vaan kaikki hoidetaan... hän jatkoi itsepintaisesti. Mutta jos asiakas selkeästi ilmoittaa että ei halua vaihtaa, kyllä se pitäisi uskoa eikä enää turhaan tuhlata meidän kummankin aikaa! Kivahdin ja tartuin sinipiian varteen. - Kun asiakkaan ei itse tarvitsisi tehdä mitään, ajatelkaa miten paljon te säästäisitte rahaa,  hän yritti vielä pienellä äänellä.  Sanon vielä kerran että EN VAIHDA nykyistä yhtiötä enkä muuta siellä olevaa sopimustani, joten kiitos soitosta! - Mutta kun asiakkaan ei todellakaan tarvitsisi... Katkaisin puhelun.

Paha mieli siitä jäi. Ilmeisesti hänelle myös. Tiedän että hän teki vain työtään, johon oli ehkä saanut koulutuksen ja jonka tuloksista ilmeisesti riippui hänen palkkansa, kukaties  työn  jatkuvuus, silti... On asiakkaallakin oikeus kieltäytyä. Hän ei myöntänyt tarjoavansa energiayhtiön vaihtoa, mutta ei kieltänytkään, joten siitä siinä kaikesta päätellen olisi ollut kyse. Sitäpaitsi nykyisestä energiayhtiöstäni asiat kuten mahdollisuus sopimuksen muuttamiseen tms. ilmoitetaan kirjallisesti.

Olen yhtiöuskollinen. Päinvastoin kuin eräät tuttavani, en ole vaihtanut lankapuhelintakaan muka edullisempaan kotiluuriin. Sanon "muka edullisempaan", sillä en oikein jaksa uskoa etteikö muutoksista mitään kuluja aiheutuisi. Ehkä ne ajan mittaan laskujen yhteydessä tasoittuvat, mutta se paperisota ja juokseminen siellä ja täällä, mikä niistä kuitenkin aiheutuisi, vaikka sanottaisiinkin että asiakkaan ei tarvitse tehdä mitään! Sitä paitsi kaunis kesäpäivä, kesken keittiön siivouksen ei ole otollinen aika muutosten pohtimiselle.

Sellaisen  muutoksen aion kuitenkin tehdä, että tällä kerralla  matkustan perinteiselle kesämatkalleni junalla enkä bussilla. Olkoonkin että juna-asema on bussipysäkkiä kauempana, mutta junakyyti tulee huomattavasti bussimatkaa halvemmaksi, joten  siinä haluan säästää rahaa. Ja menenpä kummalla kyydillä tahansa, loppumatka on kuitenkin tehtävä muilla välineillä.

Tässä kirjoittamisen ohella tuli keittiö siivottua. Nukkumahuoneen siivosin jo aamulla ja loppuja siivoilen vain "ylen kahteen" sieltä täältä.  Kesävieraani on nimittäin luvannut tampata isoimman maton ja pestä sen keväällä pesemättä jääneen ikkunan.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kun mikään ei kiinnosta

 
"Se on  kesä mennyt", oli äidilläni tapana sanoa juhannuksen jälkeisenä päivänä. Siihen isä: "Voi veikkoset, nythän se vasta alkaakin!"

Olen perinyt isäni positiivisen luonteen. Ainakin halunnut uskoa ja  uskotella niin, asennoitua asioihin positiivisesti vaikka filosofi Pekka Himanen "ei innostu edes muodikkaasta positiivisesta ajattelusta." - Se on osaksi epäherkkää, koska reaktio  kaikkeen on sama. Positiivinen ajattelu ei tunnusta mitään traagista ja se johtaa helposti välinpitämättömyyteen, hän sanoo. - Traagisten tunteiden läpikäymisen kautta syntyy kuitenkin paljon... Mitä?

Katkelma on eräästä Himasen lehtihaastattelusta ajalta jolloin häneltä tilattavasta tulevaisuustutkimuksesta ei osattu vielä unta nähdä, mutta jonka haastattelun loppuosan olen kadottanut jonnekin. Missä määrin oma positiivisuuteni on aitoa, missä määrin opeteltua, olen pohtinut tänä sateisen harmaana sunnuntaipäivänä, johon ei ole sisältynyt yhtä ainoaa positiivista ajatusta. Ei aitoa eikä opeteltua, tosin onneksi ei mitään surullista eikä traagistakaan, mutta mikään mitä olen yritellyt, ei vain ole ottanut tulta. Kävelyltä piti kääntyä takaisin kun alkoi sataa vettä. Jonakin toisena päivänä olisin ajatellut että sadekin kuuluu kesään, leväyttänyt sateensuojan auki ja jatkanut matkaa tai antanut pisaroiden putoillla päälleni. Kirjastosta lainaamastani kolmesta kiinnostavaksi kuvittelemastani kirjasta vain yksi oli mielenkiintoinen ja sekin on jo luettu. Ristisanoja ei huvittanut ratkoa. Kun sukulaismies soitti sunnuntaisoittonsa, sanoin että niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, minulla on tylsä päivä. - Minulla on aina, hän totesi tyynen rauhallisesti.

Tänään ei päiväunikaan tullut, vaikka pötköttelin sängyn päällä useampaankin kertaan. Classic rondokanavalla joku nainen lauloi liian kovaa ja korkealta, radio Suomen sunnuntaiaamun iskelmätunti ei ollut sytyttänyt vaikka parvekkeella istuen olin  yrittänyt sitä kuulokkeiden kautta kuunnella. Sitä paitsi parvekkeella oli tullut kylmä. Kakkoskahvit siellä olin sentään juonut, mutta nekään eivät olleet maistuneet yhtä taivaallisen ihanilta kuin eilen jolloin naapurin naisten kanssa pihalla pälätettyäni olin kipaissut kotiin niitä keittämään. Meillä oli ollutkin antoisa tapaaminen, oli käyty porukalla katsomassa perimmäisen talon takapihan kalliokukkapuutarhaa, jonka eräs aktiivinen asukas oli sinne loihtinut ja jonka jälkeen oma luonnontilassa rehottava takapihamme näytti tosi ankealta. Niin eikös vaan nyt  eilisen, monella tapaa mukavan päivän jälkeen pelkkää takapakkia koko päivä!  

Sateen tauottua lähdin vielä toiselle kävelylle siinä toivossa, että tapaisin jonkun joka ehkä tietäisi, mistä oman rappuni asunnosta oli tänään kamat kannettu muuttoautoon. Olin kyllä ovisilmästä yrittänyt seurata muuttomiesten liikkeitä, mutta koska en ollut  rohjennut avata ovea, oikea kerros ja asunto ei ollut selvinnyt. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Jatkoin matkaa ja koska  leikkipuisto oli tyhjä, istahdin keinuun ja potkaisin vauhtiin. Mutta vaikka keinu heiluikin korkealle, lapsen lailla kyllästyin siihen melko pian ja lähdin kotiin. Eikä vieläkään pihalla ketään enkä halunnut mennä soittamaan naapurirapun rouvan ovikelloa, koska ei sieltä ihan heti olisi tohtinut lähteä pois kuitenkaan enkä ollut nyt seurustelutuulella. Tulin siis kotiin ja menin ulkoiluvaatteissa parvekkeelle syömään jäätelöä. 

Läheiseni ovat lomilla ja toiset töissä, siis ainoa jolle voisin sunnuntai-iltana soittaa ja kertoa että ei ole minun päiväni tänään,  oli sisko. Hän oli flunssassa. Ja minä olen tylsääkin tylsempi. Eikä se paljon lohduta, vaikka joku sanoisikin, että tämmöisetkin päivät  kuuluvat elämään niin kuin vesisade kesään. Kaikkein  helppotöisintä ruokaa sentään tein ja söin, mutta tiskata en viitsinyt. Onneksi huomenna arki pyörähtää käyntiin ja lähes kaikki mikä arkena tapahtuu tai ei tapahdu, on pakostakin positiivista kun lähtötilanne on nolla, kun arjelta ei mitään merkittävää odotakaan. Ehkä huomenna selviää sekin, kuka tai ketkä muuttivat tänään tästä rapusta pois, mikäli se enää tuntuu merkittävältä.

Kaadoin konjakkipullosta tilkan lasiin ja avasin tietokoneen. Ei, ei näistä tunnelmista kertoilla facebookissa! Harkitsin, kirjoitanko blogiinkaan vai odotanko mielentilani palaavan positiivisemmaksi jolloin jutustakin saattaisi tulla iloinen, positiivinen purskahdus. Päätin kuitenkin kertoa, miten mälsä päivä mulla on tänään ollut, eihän sitä tiedä, vaikka jollakulla toisella olisi ollut samanlainen ja voitais perustaa vaikka vertaistukiryhmä!  Ne ovat muodissa nykyään ja hyvä niin. 

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ollaanks me tuttuja?

- Hei, me on varmaan tavattu ennenkin, viehättävän näköinen   nainen totesi päijät-hämäläisen viinitilan vessajonossa kesäisenä lauantaipäivänä. - Tutulta sinäkin näytät, mutta en kyllä muista, missä ollaan tavattu, sanoin, kelasin nopeasti mielessäni työ-, yhdistys- ym. kuvioitani, mutta en osannut sijoittaa häntä mihinkään niistä. - Oletko kävellyt joskus konserttitalon lavalla? Hän kysäisi. - No en todellakaan! - Mannekiinina... hän jatkoi. - En, en ole koskaan esiintynyt mannekiinina, sanoin, arvelin hänen erehtyneen henkilöstä.

Jaa... mutta hetkinen! Mannekiinikurssin loppunäytöshän pidettiin konserttitalolla! Olin silloin 19-vuotias. Nainen oli ollut samalla kurssilla ja tunnisti minut vielä! Ehkä olimme joskus myöhemminkin ohimennen nähneet, miettineet, että ollaanks me tuttuja. Minä en ollut muistanut kyseistä kurssia koskaan käyneenikään, joten vessajonosta päästyäni oikaisin oitis ryhtini ja menin retkellä mukana olleen tyttäreni luokse. - Äitisipä se onkin käynyt mannekiinikurssin, kehaisin, mutta hän oli niin keskittynyt valitsemaan tilalla myytävinä olleita mansikoita, luomutomaatteja ja vihanneksia, ettei juuri korvaansa lotkauttanut minun mannekeeraamisilleni. Viinitilan kahviossa vaihdettiin vielä kurssitoverini kanssa muutama sana. Kysyin, onko hän facebookissa. - En. Vastaus tuli sen tuntuisesti, että hän vähät välitti koko tietotekniikasta! Viinitilalle varattu aika hupeni ostoksia tehdessä niin että sen pitempiin puheisiin emme enää ehtineet. Ostin pitkulaisen pullon hiljattain tilaviinikilpailussa kultamitalin voittanutta Jalovadelmaa.    

Retkiohjelmaan kuului käynti restauroinnin jälkeen ovensa avanneessa Urajärven kartanossa. Eräs lähipiiriini kuulunut henkilö oli ollut 1930-luvulla kartanossa palvelijana, ensin keittiöapulaisena, sitten tarjoilijana, passannut mm. taidemaalari Eero Järnefeltiä ym. tunnettuja kuten myös vähemmän tunnettuja kartanon kesävieraita. Kun herrasväki oli kauniina kesäpäivänä halunnut juoda iltapäiväkahvit korkealla Valhallassa, tai Lilly ja Hugo von Heidemanin haudan lähellä järven rannalla, tai aivan  kartanon niemen kärjessä, siinä oli ollutkin palvelijoilla ponnistelemista kun suuri kahvipannu ja koreihin pakatut pullat, liinat ja astiat oli särkymättä pitänyt kantaa juurakkojen ja kivien kirjomia polkuja pitkin kilometrinkin päähän. Oman perheeni kanssa olimme 1990-luvulla vuokranneet pariksi päiväksi  huoneen kartanon piharakennuksesta. Olen myös ahminut kaikki Elisabet Ahon kirjoittamat kartanon historiaan liittyvät teokset. Nyt, restauroinnin jälkeen kartano tuntui jotenkin kuihtuneelta,  pienemmältä kuin muistin, vaikutelma saattoi johtua siitäkin että meitä pelmahti sinne kerralla bussilastillinen ihmisiä.

Kotiin palattuani etsin kuvan mannekiinikurssin päättäjäisistä. Kuvassa meitä on konserttitalon lavalla kolme tyttöä sekä kurssin johtajatar turkispuuhka olkapäillään. Silloin mannekiinikursseja järjestettiin lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja oppimishaluisia tyttöjä riitti! Olin konttorissa töissä ja koska olin konekirjoituskurssista alkaen suorittanut jos jonkinlaista kurssia, lienen pelkkää uteliaisuuttani päättänyt käydä myös mannekiinikurssin. Olisiko loppunäytökseen kuulunut  kilpailu, jossa minä olin tullut toiseksi tai kolmanneksi ja keskellä seisova paikallisen vaatetusliikkeen myyjätär-mannekiini voittanut kisan vai miksi meitä on kuvassa vain kolme? Viinitilalla tapaamaani naista siinä ei ole. Harmittaa että juttutuokiomme jäi niin lyhyeksi, että emme hoksanneet vaihtaa yhteystietojamme, toivottavasti vielä joskus törmäämme toisiimme kun ilmeisesti samalla paikkakunnalla asutaan. Ja nyt, näitä miettiessäni mieleeni juolahtaa, että on kai meidän täytynyt saada kurssilta jonkinlainen todistuskin...

Äkkiä kaapin kätköistä iso ruskea kirjekuori esiin! "Koulu- kurssi ja työtodistuksia", lukee kuoren päällä. Plaraan koulu- ja työtodistukset sivuun, keskityn nipussa alimmaisina oleviin.  Konekirjoituskoulu Näppäin, sihteerikurssi, todistuksia kielikursseilta, sanataiteen kurssi, tekstinkäsittelykurssi, tietotekniikkatutkinto; tietokoneen käyttäjän A-kortti vuodelta 1999, no eipä uskoisi että minä tumpelo sellaisenkin olen suorittanut!  Pikakirjoituskurssista ei todistusta ole, koska olin jättänyt sen  kesken. Samoin muotipiirustutuskurssi oli kaatunut piirtämieni hahmojen kömpelöihin jalkoihin. Todistus Urjalasta Pentinkulman  päivien aikaan olleelta kurssilta... ja... Siinä!

Todistus, jonka mukaan neiti se ja se on osallistunut Mannekiinikoulu Eleganz´in  toimesta järjestettyyn mannekiinikurssiin. "Kurssin ohjelma käsitti opetusta seuraavissa aineissa: mannekiiniopetusta, hiusten  hoitoa, make-up opetusta, käyttäytymistaitoa, valokuvamalliopetusta. " Alla koulun johtajattaren nimi, joka ei enää sano minulle mitään, mutta joka tuon ajan muotimaailmassa on saattanut olla hyvinkin tunnettu henkilö.  Kurssi on kestänyt lokakuun puolivälistä joulukuun loppuun. Muistankin siellä olleen asiantuntijoina kosmetologia, kampaajaa jne. Ehkä kurssilla on opiskeltu myös edellisessä  blogijutussa käsittelemääni kehonkieltäkin. Oikeaoppista istumista ainakin opeteltiin eli: naisen ei sovi istua polvi toisen päälle heitettynä niin että päällimmäinen jalka sojottaa holtittomasti eteen päin, vaan sääret asetetaan sievästi vieretysten hieman vinoon asentoon. Ja mikäli istutaan jalat vierekkäin (ei missään  tapauksessa polvet harallaan!), silloinkin näyttää sirommalta jos sääret ovat hiukan vinosti vasemmalle tai oikealle. Muitakin istuma-asentoja lienee opeteltu, samoin kuin kaunista kävelyä ja kääntyilyä, käsien asentoja... Että kummasti näitä opittuja asioita kumpuaa muistojen yöstä kun muistelemaan ryhtyy! 

Nostalgisissa tunnelmissa kokoilen todistuksia kuoreen takaisin.  No mikäs se tämä on? Ihmettelen kun lattialle lehahtaa  oranssinvärinen paperi. "Diplomi Aurinkomatkojen Marmariksen kielikoulusta! Arvoisa asiakkaamme se ja se on suorittanut hyvällä menestyksellä, suurta tarmoa ja osaamista osoittaen Turkin Kielen Erittäin Intensiivisen Pikakurssin Marmariksessa silloin ja silloin. Allekirjoituksena Melkein oikea turkinkielen lehtori."  Niinpä nyt tämän lämpimän kesäpäivän kunniaksi turkkilaisittain:  
- Bira, lütfen! Olutta, kiitos!
 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kehon kieli


Lauantain prinsessahäissä sulhanen hipelöi vihkitoimituksen aikana paitaansa, kosketteli kunniamerkkiään. Pieniä, inhimillisiä, tilanteen aiheuttamasta jännityksestä johtuvia eleitä, joita hääväki tuskin huomasi, mutta joita television ääressä istuneet eivät voineet olla huomaamatta. Muistin erään vuosien takaisen vaalitilaisuuden, jossa silloisen presidenttiehdokkaan simpsakka puoliso pudisteli olkapäiltään sinne varisseita hiuksia, kohenteli kampaustaan ja ihmisjoukon keskellä kävellessään kiepsautti kiireessä takaperin pukemansa puolihameen toisin päin. Joku television ääressä istunut kommentaattori kirjoitti seuraavan päivän lehdessä: "Milloin olette nähneet kuningatar Silvian tai prinsessa Victorian yleisön ja kameroiden edessä hipelöivän vaatetustaan tai korjailevan kampaustaan?" Emme milloinkaan.

Kuten ei ylväsryhtinen prinsessa Madeleinekaan alttarilla seisoessaan hipelöinyt muuta kuin sulhonsa kättä. Kirkossa oli kuuma ja koska naisten varusteisiin ei enää aikoihin ole kuulunut  viuhka, jolla voisi viilentää oloaan tai luoda salaperäisiä katseita viuhkan reunan takaa, ohjelmalehtiset liplattivat kuin pienoisliput urheilukilpailun katsomossa. Ainoastaan eturivissä istuneet kuninkaalliset sekä sensuellin näköinen sulhasen äiti eivät moiseen liehutteluun sortuneet. 

Morsian oli kaunis, ja valokuvissa pidättyneen oloiselta näyttänyt  sulhanen osoittautui herkkätunteiseksi, rennoksi kaveriksi. Mutta saman kaltaista säihkettä ja säteilyä, iloa ja lemmen leiskuntaa kuin kolme vuotta sitten vietetyissä Victorian ja Danielin häissä ei  näistä häistä välittynyt. Tosin suloinen pikkuprinsessa kevensi tunnelmaa. Ja päinvastoin kuin silloin, tällä kerralla television katsojia ei päästetty seuraamaan hääjuhlallisuuksia kirkkoa ja hevosvaljakkoajelua pitemmälle.

Kehon kielestä on tehty tutkimuksia, se on oppiaineena esiintymistaidon kursseilla ja seminaareissa. Työpaikkahaastatteluissa kehon kieli voi kertoa enemmän kuin huolella valitut sanat. Kadulla, kaupassa, missä tahansa voi nähdä miehen kohentavan silmälasejaan, hipaisevan  vihkisormustaan kun hehkeän näköinen vieras nainen ilmestyy näköpiiriin.   Vastaavassa tilanteessa nainen kohentaa kampaustaan, oikaisee  ryhtiään jne. Mutta mikä logiikka mahtaa olla siinä kun mies vaikkapa eduskunnan kyselytunnilla seisomaan noustessaan näpelöi puvun takin keskimmäisen napin kiinni ennen kuin alkaa puhua? Ennen istuutumistaan hän taas avaa sen. Onko takki niin tiukka että sitä ei voi istuessa pitää kiinni? Vatsakkaat miehet eivät sitä juurikaan harrasta, ilmeisesti tietävät että nappi ei menisi kiinni kuitenkaan.     

Kehon kieli voi viestiä hermostuneisuudesta, epävarmuudesta, heikosta itsetunnosta, mutta myös tasapainoisuudesta, siitä, että ihminen on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Eilen paikallisbussiin astunut iäkäs nainen kaivoi heti istuuduttuaan puuterirasian esiin, peilasi, mutta ei kohennellut eikä hipelöinyt itseään, vaan napsautti rasian kiinni ja laittoi laukkuunsa. Toinen, ilmeisesti ajatuksiinsa vaipunut keski-ikäinen nainen hiplasi paitansa kaula-aukon reunaa, hipelöi kaulaketjuaan, hipaisi sormenpäällään poskeaan. Vaalea-asuinen herrahenkilö istui selkä suorana rauhallisen näköisenä kunnes hetkeä ennen bussista lähtöään kohensi kaulustaan, hipaisi silmälasiensa sankaa. Joku nuori mies  hiplasi koko matkan ajan puhelintaan. 

Itse olen varsinainen onko-tukka-hyvin-hiplaaja! Useimmiten ei ole. Pöyhin ja kohentelen hiuksiani. Ja talvella myssyn reunoja, että ovatko nyt varmasti korvilla vaikka tiedän ja tunnen että ovat. Ja vaikka istuisin konsertissa tai teatterissa kuinka kuninkaallisen tyynenä tahansa, vaistomaisesti käsi jossain vaiheessa hipaisee poskea, koskettaa tukkaa, vaihtaa laukun paikkaa tms. Kadulla kulkiessani on tämän tästä kohennettava jakun kaulusta, vetäistävä puseron helmaa alemmaksi jne. Piilokameralla niin minun kuin varmasti monien muidenkin tahattomasta kehon kielestä voisi saada hauskoihin kotivideoihin oivan otoksen! 
 

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Langattomat


 

Istun parvekkeella kuulokkeet päässä kuin avaruusoliolla, luen kirjaa, syön jäätelöä, kuuntelen keittiön radion välittämää Muistojen bulevardia. Parvekelaatikossa pari päivää sitten istuttamani petuniat availevat nuppujaan, krassit näyttävät viihtyvän paremmin altakasteluruukussa kuin aikaisempien kesien sinisessä emalivadissa. Orvokit kärvistelevät amppelissa sen näköisinä että vettä tänne ja äkkiä! Pihapihlajan oksat kannattelevat yön aikana auenneita kukkiaan kuin lumipalloja. Niiden kirpeän makea tuoksu tuntuu ilmassa. Ja kielot, kielot tuoksuvat niin että ensi kertaa elämässäni saan niistä päänsäryn. Vai langattomista kuulokkeistako toispuolinen vihlova tunne pääkopassani johtuu?

Tuttavani oli kiitellyt langattomia kuulokkeita, kehottanut minuakin hankkimaan sellaiset. Kun mainitsin asiasta viikonloppuvierailulle tulleelle pojalleni, hän lähti oitis ostamaan minulle niitä. Kuulokkeiden mukana tuli pyöreä musta läpyskä, jonka keskellä sojottaa kymmenen sentin korkuinen ohut antenni. Läpyskään kiinnitetty sähköjohto seinään, kahdesta ohuesta johdosta pitemmän pää tuikataan telkkarin kyljestä tai radion takaa löytyvään pieneen pyöreään aukkoon, jolloin ääni siirtyy irrallisiin kuulokkeisiin. Sitä ennen toisen kuulokkeen kyljessä oleva virtanypykkä on tietenkin pitänyt kääntää punaiselle. Ja sitten vain kuulokkeet korville ja kuuntelemaan!

Huudatin euroviisuja täysillä yötä myöten ilman että naapureille olisi kuulunut hiiskaustakaan. Kuuntelin parvekkeella Lauantain toivottomat, jotka tosin sillä kertaa kertaa soivat ihanan nostalgisina, toivottuina. Monet kotimaiset keskusteluohjelmat, elokuvat ja kuunnelmat on äänitetty niin epätasaisesti, että hyväkuuloinenkin joutuu kipristelmään kuuloaan, kuulokkeet auttavat siinäkin. En tiedä, miten laaja langattomien kuuluvuusalue on, eli voisiko niillä kuunnella radiota vaikkapa penkillä pihatammen alla?

- Tästä voi säädellä äänen voimakkuutta, pienempi lapsenlapsi huomautti kun näki minun räpläävän television kaukosäädintä. En ollut huomannutkaan toisen kuulokkeen kyljessä, pimeään syvänteeseen upotettua pikkuruista mustaa pylpyrää, jota pyörittämällä ääntä saattoi säädellä. Ilmeisesti poikani oli esitellyt senkin, mutta asia oli mennyt ohi korvieni. Kuten moni muukin asia. Terveyskeskuksessa tehdyn kuulontutkimuksen perusteella minua ei oltu kuitenkaan voitu laittaa kunnalliseen kuulokojejonoon. Olisi pitänyt kuulla huonommin! Yksityiseltä hankittuna kuulokoje tulisi turhan kalliiksi, varsinkin kun kuuloni tuntuu kuulontutkimuksen jälkeen aivan kuin entisestään elpyneen! Mutta ajoittainen vihlova tunne päässä? Johtuuko maljakkoon tuomistani kieloista vai langattomista?

Kuten aikaisemmin olen kertonut, en voi olla tietokoneen äärellä yhtä mittaa tuntikausia tulematta huonovointiseksi ja pitkän kännykkäpuhelun aikana korvan ympärystää alkaa kuumottaa, eli lienen lievästi sähköallerginen. Luin jostain, että nimenomaan langattomien laitteiden käyttöä tulisi välttää. Koskeeko se myös langattomia kuulokkeita, en tiedä. Varmuuden vuoksi toistaiseksi käytän niitä vain tarvittaessa. Esimerkiksi rondo classic kanavalta tuleva musiikki tuntuu parhaalta ilman kuulokkeita, niin pienellä volyymilla että siihen voi vaikka torkahtaa...

Kuulokkeilla voi kuunnella kymmenen tuntia, minkä jälkeen akku on ladattava. Pyöreään mustaan läpyskään liitetty sähköjohto seinään ja lyhyempi ohut johto...mihin? - No niihin kuulokkeisiin tietenkin, poikani hymähtää. Lautaus kesti kymmenisen tuntia eli niin kauan kunnes läpyskän punainen valo sammui.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Ifjordin tie


- Näitä katsoessakin tulee ahdistunut olo, tyttäreni totesi kun esittelin hänelle Ifjordin tieltä ottamiani kuvia, kerroin miten ahdistava kokemus se tunturitie oli minulle ollut. 

En muista, kumman idea, silloisen mieheni vai minun, oli ollut lähteä juhannuksena Lappiin. Edelliset automatkat sinne oli tehty syksyllä. Lähdimme etelä-Suomesta nokka kohti Kuusamoa juhannusaattoaamuna vuonna 1993. Lapinlahdella "Matin ja Liisan asemalla" kävimme kahvilla. Jossain Kajaanin ja Kuusamon välillä yksinäisen näköinen poro kävellä jolkotteli maantien laitaa pitkin etelään päin.  Olimme varanneet huoneen Rukahovista, aikomuksena ihailla keskiyön aurinkoa tunturimaisemissa. Muistan mieheni mokkapusakan ruskean selkämyksen hänen edetessään hiihtohissillä kohti korkeuksia. Miksi en sittenkin uskaltautunut  mukaan, harmittelin kun häntä ei alkanut kuulua takaisin. Varmaankin ihailee nyt näköaloja tunturin laella... Päätän lähteä kiipeämään  häntä vastaan. Mutta pian hän jo tuleekin tuolissaan alas päin, on aivan kalpea, hissimatka ei ollut ollutkaan kovin miellyttävä kokemus. Kipuamme lahonneita rappuja pitkin tunturin kuvetta. Hengästyttää. Puolivälissä rinnettä rojahdan lopen uupuneena istumaan levähdyspaikalle. Aurinko porottaa korkealta, vaikka on jo puoliyö. Hyttyset kiusaavat meitä, toiset matkalaiset eivät näytä niitä huomaavankaan. Lisäämme offia, huiskimme koivunoksilla ötököitä. Juhannus, naiset kukkamekoissaan. Minä olen pukeutunut kuin marjaretkelle; huppari ja kauhtuneet farkut, huivipanta päässä. Väsyttää.

Juhannuspäivänä lähdemme kohti Inaria. Saariselällä karun kaunista, mutta Jäämereltä puhaltava tuuli on kylmää. Maisemat, joita syksy ei ole vielä pukenut purppuraan ja kullankeltaiseen,   näyttävät alastomilta, hiihtokeskus kesällä runnellun näköiseltä. Poikkeamme Kaamasen kievarissa. Samassa kylässä oleva Neljän tuulen tupa viehättää niin että päätämme jäädä sinne yöksi. Paksuista hirsistä rakennettu valoisa talo, mukava isäntä ja emäntä. Olemme ainoat yövieraat. Olisi tarjolla maa- ja savusaunaa kirkasvetisen joen rannalla. Sää on kaunis, mutta tuuli niin purevaa, että valitsemme sisäsaunan. Vaivaiskoivut, joiden lehdet eivät koko kesänä kasva pennin kolikkoa suuremmiksi, ovat vielä tuoreen heleän vihreät. Ilta-aurinko siivilöityy lehvien lomitse, vesi kimaltelee, kylätie halkoo hiljaista avaraa maisemaa, jota katsellessa mielikin avartuu. Mikä  hurmaava juhannusilta! Kevään kuulas kirkkaus. Millaistahan täällä olisi asua, ajattelen. Hilla kukkii. Suolla mättäiköt pientä valkoista kukkaa hohtavina! Tuomet ovat vasta nupullaan, samoin  pihlajat. Kajaanin korkeudella ne olivat olleet kukassa. Meillä etelässä kukkineet jo toukokuussa. Jälkeen päin ajattelen, olisiko sittenkin pitänyt valita maa- tai savusauna, pulahtaa kirkasvetisen puron hyiseen syleilyyn, ottaa tarjolla olleesta Lapin lumosta kaikki irti!

- Käyvätkö nuo porot kasvimailla tekemässä pahojaan, mieheni kyselee. - Kaikenhan ne syövät!  Majataloon aamukahville poikennut paikallinen mies toteaa suorastaan hilpeästi. - Jos tekee porkkanamaan, ne syövät ne. Toisaalta ei kasvimaita paljon laitetakaan, koska kasvit eivät ehdi lyhyessä kesässä, kylmyydessä valmiiksi, selittää emäntä, etelämpää tänne tullut. - Ei mitään puutarhamarjoja, ei mitään. Hillaa, puolukkaa, mustikkaa, ehkä karpaloita, hän jatkaa.

Me jatkamme Utsjoelle. Punainen kirkontorni kohoaa kylän keskellä. Vetäisen villahousut jalkaani, laitan pipon päähäni.  Kaunista, jylhää! En ollut tiennytkään, että Suomen puolellakin on näin upeaa, vuonomaista maisemaa.  Pehmeiden metsien peittämää tunturin kylkeä. Tenojoella maalauksellinen näky; lohenkalastajat kahlaavat keskellä jokea! Harmi että en ottanut kuvaa. Että emme pysähtyneet. Tosin tien reunat olivat olleet  asuntoautoja täynnä. Ja se kylmyys! Ja meillä koko ajan kiire eteen päin. Aivan kuin omaa keskinäistä kylmyyttämme,  vieraudentunnettamme paeten. Heittelemme sanoja ilmaan, mutta meillä ei ole hauskaa. (Ehkä kumpikin aavisti, että tämä olisi viimeisiä yhteisiä matkojamme.) Juhannusillan hurma on ohi, on niin ilotonta, tasaista. Paitsi maisemat, ne ovat upeat! 

Nuorgam, Suomen pohjoisin kunta. Suomen pohjoisin pankki, pieni SYP:n konttori koivujen katveessa. Paikalliset asukkaat pyöräilevät talvitamineissaan. Ennen rajan ylitystä juomme munkkikahvit. Norjan puolella on mahdollisuus jatkaa matkaa Tenojoen suuntaista valtatietäkö peräti? Toinen vaihtoehto on tunturialueen yli kiemurteleva Ifjordin tie. Karttaan on merkitty, että se on liikenteelle auki ainoastaan kesäkuukausina. Siis sinne!

Ifjordin tie on kapea harmaa nauha, onneksi kuiva ja sileä, lunta paksuina kinoksina tien molemmin puolin, siellä täällä sulanut ruskea läntti. Rotkoja, mutkia. Jokaisen mutkan kohdalla seuraan sydän kurkussa, tuleeko joku hurjapää vastaan? Mutta alkumatkan paria  autoa lukuunottamatta muita kulkijoita ei näy, vain muutama arka poro seisoskelee tunturin kupeilla. Ylös päin noustessa tunturien seinämät reunustavat tien toista laitaa. Ei kai tämä tie nouse vielä niidenkin yli, käväisee mielessäni. Sitten tasaisempaa, kolkkoa lumista tundraa silmänkantamattomiin. Kaukana  tundramaiseman keskellä kiemurtelee ohut harmaa nauha, tämä samainen tie! "Ifjord 40 km", luen tienvarren kyltistä.  Entä jos autoon,  neitseellisen valkoiseen pieneen Honda civiciin tulisi jokin vika? Tai kuski saisi sairaskohtauksen? Minä en osaa ajaa autoa. Meillä ei ole puhelinta. Ei radiota. Evästä niukanlaisesti. Pelottaa. Mutta kuski ei näe tilanteessa mitään pelättävää, päinvastoin, hänestä tämä on hauskaa! Olen jo lakannut ääneen taivastelemasta, mutta odotan jokaista mutkaa kauhunsekaisin tuntein, huokaan helpotuksesta kun se on ohi.
 
Tosin olihan erinäisiä jännitysnäytelmiä ollut aikaisemmillakin   matkoillamme. Savukosken kilometrien pituisella tietyömaalla ajettaessa jännitysmomentti oli ollut, riittääkö bensa Sodankylään asti vai ei. Nippanappa oli riittänyt, vaikka mittari oli näyttänyt  nollaa jo pitkän aikaa. Lemmenjoelta lähdettyä muistikuvissani suoran asvalttitien halkomaa punaruskeaa Lapin jänkää, sitten oli körötelty hiekkapäällysteistä korpitietä kohti Kittilää. Metsien yllä oli kohonnut lohdullisen sininen taivas, mäen kumpareelta näkynyt toinen mäki, jota oli halkonut sama  loputtomalta tuntunut hiekkatie kunnes tien varrelta oli sukeltanut esiin hätäpuhelinta osoittava kyltti! Vähän matkaa eteen päin  tuoreen näköinen puupino, sitten  metsämiesten kämppä, tosin sillä hetkellä autiona, mutta minä olin ilahtunut siitäkin: Ihminen on liikkunut täällä! Eikä aikaakaan kun auton pyörät olivat alkaneet ahneesti niellä sileää asvaltoitua tietä alleen. Edellisenä syksynä olimme menneet Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Suomen puolella puut olivat olleet jo paljaat, mutta Norjassa ruska vielä täydessä loistossaan. Vaikka sää oli ollut sateisen harmaa, tienvarren kauniin keltaiset lehtipuut olivat loihtineert vaikutelman auringonpaisteesta. Tuntureiden lumiset laet olivat tuoneet mieleen Kanadan Kalliovuoret. Loivien laaksojen pohjilla oli ollut viehättäviä pikkutaloja, lampaat olivat laiduntaneet vihreillä rinteillä. Olimme käyneet Tromsassa kääntymässä. Aikomus oli ollut viipyä siellä pitempään, mutta kauempaa kauniilta ja kutsuvalta näyttänyt saarikaupunki oli kuhissut kuin muurahaispesä! Perjantai iltapäivän ruuhka. Autoja autoja autoja, kaatosade ja kalanhajuinen kylmä tuuli, joka oli repinyt sateensuojani nurinpäin. Miten ihanan rauhoittavalta olikaan tuntunut palata Suomen puolelle takaisin.  Mutta tämä, Lapin kokemuksistani epämieluisin, Ifjordin tie, ei näytä  päättyvän lainkaan. Taivas on pilvessä, silti lumi sokaisee minut niin että en aina erota, missä tienhotu kulkee. Onneksi kuski ei sokaistu, hän nauttii! 

Ifjordiin saapumisestamme minulla ei ole mielikuvaa, ei muita muistiinpanoja kuin saman vuoden kalenteristani löytynyt  merkintä, että olimme yöpyneet Anna Seurujärven majatalossa Karigasniemellä, menneet vielä toistamiseen Norjan puolelle   Kautakeinoon. Yksi yö oli oltu Ylläshotellissa, lähdetty Kolarista kotimatkalle. Kotona olimme kuulleet uutisista, että samoihin aikoihin Lapissa oli liikkunut muualta tulleita hämärämiehiä, jotka olivat tehneet siellä pahojaan. Onneksi emme olleet törmänneet heihin.

Vuosi sitten kirjoittamistani juhannusmuistoista tämä Lapin matka puuttuu. Muistin sen vasta kun vanhoja valokuvia tietokoneelle siirtäessäni löysin Ifjordin tiellä auton tuulilasin läpi ottamani kuvat, etsin päiväkirjastani matkakuvauksen.  Halusin julkaista tämän jo nyt siltä varalta, että joku toinenkin innostuisi suunnittelemaan juhannusmatkaa Lapin maisemiin. Kahdessakymmenessä vuodessa moni asia siellä lienee muuttunut, tahi sitten ei.
 
 

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Sukitus


- Niin, minullahan oli se remontti... "Prinsessa Rosa ruususessa" yksi haltijatarkummeista totesi kun häneltä tiedusteltiin, miten sadan vuoden pituinen unitila oli hänen kohdallaan sujunut. 

Minullakin.

Viisi vuotta sitten tehdyn putkiremontin seuraamuksia/ laiminlyöntejä korjataan parhaillaan. "Viemärien tuuletusputkien virheelliset pantaliitokset on korvattu uusilla liitoksilla niissä asunnoissa, joissa liitos voitiin tehdä keittiön tai eteisen hormin kautta. Muiden asuntojen pantaliitokset pitää korjata sukittamalla." Luen viime syksyisestä tiedotteesta, jonka mukaan toimenpide piti suorittaa  alkuvuodesta, mutta kävi ilmi, että sitä ei voitaisikaan tehdä talvella.

Toissa aamuna se sitten alkoi. Toisessa päässä taloa  kaksi miestä kohosi nosturin lavalla ylimmäisen kerroksen kohdalle "sukittamaan." Osa piha-alueesta on eristetty katolta mahdollisesti putoilevien kamojen vuoksi. Asuntoihin sukittajat eivät tulisi muuten kuin ehkä poikkeustapauksessa joissakin ylimmän kerroksen asunnoissa saattaisivat joutua käymään. Eilen illansuussa postiluukusta rapsahti kuitenkin tiedote, jossa kerrottiin remonttifirman edustajien vierailevan jokaisessa asunnossa varmistamassa, ettei sukituksesta aiheutuva ilmanpaine aiheuta sotkua asunnossa ja että mm. pesukoneen ja lavuaarien liitännät pysyvät ehjinä. Tarkastus tehdään päivällä klo 8 - 18 välisenä aikana.

Hitto! Ja minä kun olin suunnitellut käyväni aamupäivällä kaupassa, meneväni vasta sen jälkeen suihkuun ja tukanpesuun, koska illalla on menoa. Nyt piti panna kello soimaan kuudelta, että ehtisin tehdä kaikki aamutoimet ennen kahdeksaa. Tähän tietysti joku sanoo, että oivoi kun monen pitää herätä joka aamu paljon aikaisemmin että ehtii päiväksi leipää tienaamaan. Näin on, ja ihan hyvä että asioista huolehditaan, mutta kun  putkiremontin jälkitarkastuksen lopputarkastuksen lopputarkastusta on riittänyt vuosikausiksi, sitä jotenkin kuvitteli että sen rempan vuoksi ei enää tarvitsisi olla valppaana, kuulostella milloin ovikello kilahtaa. Jos et siinä siunaaman hetkessä ole avaamassa ovea, ne tulevat omilla avaimillaan.

Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että aamukiukusta ja kankeudesta selvittyäni päiväni rytmittyi kummasti ja minähän suorastaan piristyin! Ilman eilistä tiedotetta todennäköisesti "roikottelisin" vielä aamutakki päällä. Nyt on oltava skarppina kaiken tekemisen kanssa, varmistettava että tiskipöytä on siisti eikä altaassa kellu likaisia astioita, kylppärin olin onneksi siivonnut pari päivää sitten. Lähden liikenteeseen jo ennen klo 18, joten minun on sukitettava itseni lähtövalmiiksi makurin oven takana. Tiedotteessa ei tosin kerrottu, minä päivänä asuntojen tarkastus tapahtuu, mutta oletin että tänään. Huomenna on pyhä ja tämän talon osalta sukituksen piti olla valmis tähän iltaan mennessä. Nosturi on kuitenkin yhä  edelleen talon toisessa päässä, jaa, mutta jurinasta päätellen se siirtyykin lähemmäksi ja tämänkin rapun edusta on jo eristetty punaisella nauhalla ja viireillä!  Ulos pääsee vain takaovesta. Onneksi siellä varjon puolellakaan ei ole enää lunta ja liukasta niin kuin muutama viikko sitten vielä oli.

Ehkä asuntoa vaihtaessani olisi pitänyt kuunnella viisaampien neuvoja, hankkia uusi koti, vaikka vähän pienempikin sellaisesta talosta, jossa putkiremontti olisi jo tehty. Mutta olin niin tykästynyt tähän metsäluontoon, etten edes harkinnut muualle muuttoa. Ja miten monta "sukitusta" olisi jäänyt kokematta, miten monta salskeaa remonttireiskaa näkemättä jos asuisin talossa, jossa kaikki rempat olisi jo tehty! Meillä ikkunaremontti lienee seuraavana...

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Hauskaa vappua ja valkolakki päähän!


Viestitän joka kevät lapsilleni. Turhaan. Kumpikaan ei liene laittanut lakkia päähänsä sitten ylioppilasjuhlien. - Lapsistakin olisi varmaan hauskaa jos äidillä olisi vappuna valkolakki päässä, sanon tyttärelle. Poikani ei muka edes muista missä hänen lakkinsa on. Ja sellainen show kuin sen hankkiminen aikoinaan oli! Kun lakin ostoon lähdettiin poikaporukalla pääkaupunkiin asti. Eikä hän ollut edes sovittanut, vaan pelkän (väärän) numeron perusteella oli mukaansa ottanut. Päivää ennen lakkiaisia  sain houkuteltua hänet sovittamaan sitä. Lakki oli niin pieni ettei olisi mahtunut kuin kissan päähän! Onneksi vaihto onnistui kotikaupungin myymälässä.

Itselläni ei ole valkolakkia. Varattoman perheen vanhimman  lapsen odotettiin lähtevän töihin, olipa kansakoulutodistus miten huikean hyvä tahansa, ja olin liian kiltti pistämään hanttiin, vaikka tuskinpa se olisi mitään auttanut. Vaatimattoman koulutukseni olen hankkinut aikuisiällä.

Nykyään peruskoulun suorittanut vastannee entisaikojen keskikoulun käynyttä ja tiedon saanti, itsensä kehittäminen on kaikkien ulottuvilla, niin että yliopistotaustainenkaan ei välttämättä joudu "peittelemään sivistystään" kuten muuan kirjaileva professorisetä kertoo maankuulun laulajattaren seurassa joutuneensa tekemään!

Kirjasivistystä voi hankkia kuka tahansa, sydämensivistys on vaikeammin omaksuttavissa. Olkoonkin että samanlaiset lapset leikkivät yhdessä, korkeasti koulutetut ovat samoilla aaltopituuksilla toisten korkeasti koulutettujen, duunarit duunarien kanssa, jako ei ole yhtä selkeä kuin joskus 50-luvulla. Sen vuoksi em. professorin ajatukset tuntuvatkin vanhakantaisilta. Mikäli ne nyt olivat hänen eikä jutun tehneen toimittajan näkemyksiä.      

Luen parhaillaan 1940-luvulle sijoittuvaa romaania, jossa rantapusikkoon piiloutunut tyttö katselee miten perheen kesävieras, nuori mies, nousee järvestä aamu-uinniltaan, kuivaa itsensä, pukee alushousut, päällyshousut, napittaa paidan päälleen, laittaa ylioppilaslakin päähänsä ja pyyheliina olkapäällä astelee rantapolkua ylös. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa kylän ainoa ylioppilas ajelee pyörällä valkolakki päässä koko kesän ja kylän naiset niiaavat hänelle vastaan tullessaan. Nykyään ylioppilaslakkia ei juurikaan käytetä kuin vappuna ja niinpä kehotankin kaikkia joilla sellainen on, myös käyttämään sitä. 

En erikoisemmin nauti vapputorin väenpaljoudesta, en välitä kuunnella vappupuheita. Lasten pieninä ollessa siellä käytiin, ajettiin vossikalla, poikettiin jäätelöbaariin, oltiin vappukonsertissa. Katseltiin torvisoittokunnan tahdittamaa, punaliput hulmuten etenevää vappukulkuetta, kuunneltiin työväenlauluja sekä toisaalla kevään säveliä. Sitä riemua kun lapset saivat ilmapallot, ja itkua kun pallo pääsikin karkuun ja kohosi ylös taivaan korkeuksiin! Joskus sain perheenpään houkuteltua laittamaan valkolakin päähänsä, useimmiten en.

Eräänä vappuna isompi lapsenlapsi oli yökylässä luonani. Kysyin, kumpaan hän haluaa lähteä, vapputorille vai metsäluontoon piknikille. Hän valitsi piknikin. Lenkkipolun varrelta löytyi laakea kivi, jolle levitimme eväämme. Paikka oli auringolta varjossa, palelimme, lähdimme etsimään lämpimämpää ruokailupaikkaa. Se löytyi kotitalon päädystä! Kahden koivun välissä oli leppeän lämmin aurinkoinen kallionkieleke, leiriydyimme siihen. Jälkiruokajäätelöt syötiin myöhemmin parvekkeella orvokkiamppelin alla. Yksi muistorikkaimmista vappuaatoistani on se, jolloin emäntä nukahti kesken kaiken. Yhteistä iltaa oli jo ehditty viettää muutama tunti kun hän kävi hetkeksi sohvalle selkäänsä lepuuttamaan, mutta vaipuikin syvään uneen. Emme antaneet isännän herättää häntä, vaan häivyimme kaikessa hiljaisuudessa. Kauniisti katettu yöruokapöytä jäi koskemattomaksi.

Mutta jos minullakin olisi valkolakki ja haluaisin käyttää sitä, olisi kai lähdettävä ihmisten ilmoille. Vai seisoskelisinko metsäpolulla ylioppilaslakki päässä katselemassa kun leivoset ilmassa leikkiä lyö? Entä jos vappuna olisi kylmää, miten peittäisin kevättuulille alttiit korvani? Laittamallako korvaläpät lakin kanssa?  Sen puoleen hyvä, ettei ole lakkiakaan. Syksyisten halloween-juhlien hilpeissä tunnelmissa suunnittelimme toisen mummon kanssa, että jospa hankkisimme siniset, vihreät tai kirkuvan punaiset (korvat peittävät) kikkaraperuukit ja lähtisimme ne päässä vapputorille hillumaan! Saas nähdä kuinka käy.  

Joka tapauksessa; ikimuistoisen mukavaa vappua kaikille joko lakitettuna tai ilman!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Passikuva


Aioin laittaa jutun otsikoksi "ikärasismia", mutta kun en mielestäni  ole sellaista kovin usein kokenut enkä ole varma, oliko tänään kokemanikaan sitä, laitoin nimeksi passikuvan, joka tosin jäi ottamatta.

Passini oli vanhentunut jo viime vuoden kesäkuussa, mutta kelpasi henkilötodistukseksi syksyn kunnallisvaaleissa, kumpikaan vaalivirkailijoista ei kiinnittänyt päivämäärään huomiota! Kaupassa kortilla maksettaessa ei enää tarvitse todistaa henkilöllisyyttä, mutta siltä varalta että innostuisin lähtemään ulkomaanmatkalle, päätin vihdoin viimein hankkia uuden passin. Kampaaja oli eilen muotoillut hiukseni, olin muutenkin laittautunut tämänpäiväiseen eläkeläisjärjestön tilaisuuteen, joten kotimatkalla olisi oiva tilaisuus  poiketa kauppakeskuksen pikakuvaamossa. Ulkopuolella olleessa kyltissä mainostettiin että passikuvaukseen voi tulla ilman ajanvarausta ja kuvat saa odottaessa.

Yhtään asiakasta ei ollut, nuorehko mies istui läppärinsä ääressä, mutta nousi kysymään asiaani. Hän viittasi kankaisella oviverholla peitettyyn nurkkaukseen ja sanoi, että pitäisi odottaa parikymmentä minuuttia. Sanoin käyväni kahvilla sillä aikaa. - Sopii, hän sanoi. Punasin kahvilan nurkassa huuleni, kampasin tukkani ja lehahdin määräajan kuluttua kuvaamoon. Tiskin taakse ilmestynyt nuori nainen tiedusteli asiaani, katsoi sitten kysyvästi läppärinsä ääressä istuneeseen mieheen, joka nousi ja selitti, että kuvaa ei voisi vieläkään ottaa. Tiedusteluuni, miten kauan pitäisi odottaa, en saanut selvää vastausta. En hoksannut katsoa, oliko oviverho vielä paikallaan, eli olisiko sen takana ollut tavallista pitempi kuvaus meneillään vai mistä moinen? Sanoin tulevani jonakin toisena päivänä uudestaan, mihin nuori mies nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen. 

Sitä toista päivää ei tule, että siihen kuvaamoon astuisin.  Muistinkin juuri, että vanhassa passissani on samassa kauppakeskuksen kuvaamossa otettu kuva, jonka nähtyään tuttavarouva oli huudahtanut: "Hävitä tuo kuva! Et sinä ole tuon näköinen!" Olin jo ehtinyt toimittaa toisen kappaleen  poliisilaitokselle passia varten. Kun nyt katson kuvaa, ymmärrän tuttavani järkytyksen, kuva on kamala! Niinpä menenkin johonkin kaupungin lukuisista valokuvaamoista, maksan hiukan enemmän siitä että minua palvellaan, ellei, niin ainakin selkeästi kerrotaan syy siihen.

Uutisissa kerrottiin, että vast edes valmiin passin voi noutaa R-kioskista. Enää ei siis tarvita kuin yksi poliisilaitoksella käynti. Eilisessä lehdessä kerrottiin aikojen sinne olevan varattuja moneksi viikoksi eteen päin. Mutta eihän tässä ole kiire, varaan mieluummin ajan hakemuksen jättöä varten kuin jonotan paikan päällä tuntitolkulla, vaikkei kiirettä olisikaan. Olen laittanut tänään pari muutakin hanketta vireille, mutta niistä enempi toisella kertaa.