perjantai 7. tammikuuta 2011

Mennään taksilla!

Talvi-ilta vuonna 1988:

Taksi pysähtyy viitisentoista kilometriä Tukholmasta pohjoiseen olevassa Akallan kylässä

kerrostalon eteen. Katsomme mummon kanssa hämmästyneinä toisiimme. Kylä on kyllä oikea, mutta tämä ei ole se talo, jossa sisareni perhe asuu, yritän selittää taksikuskille samalla kun mietin kuumeisesti, mitä "rivitalo" on ruotsiksi. Kuljettaja, nuori mies, pyörittelee neuvottomana päätään, näyttää karttaa, jota hän muutenkin matkan aikana on tutkinut epäilyttävän usein, ajanut kerran harhaan, kääntynyt takaisin ja viimein, aivan kuin etsimiseen kyllästyneenä, päättänyt kipata meidät kyseisen kerrostalon pihaan. Hän selittää kuvailemieni matalien talojen olevan "tuolla kauempana". Niin niin, mutta miksei hän taulapää sitten aja sinne? Ahaa, viimein meille selviää, että kyseinen katu on kävelykatu eikä hän sen vuoksi voi ajaa tämän kauemmaksi.

- On sinne ennenkin taksilla ajettu, mummo jupisee. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin maksaa kyyti ja nousta autosta eli siinä sitä ollaan mummon kanssa kielitaidottomina vieraalla maalla, vieraan talon iltapimeällä pihalla taksin punaisen perävalon ilkkuen vilkuttaessa silmäänsä!

- Ihan oudon näköistä seutua, mummo toteaa kun alamme kasseinemme talsia loivaan mäenrinteeseen tallautunutta lumista polkua "sinne kauemmaksi." Eipä silti, etteikö Ruotsissakin olisi makkaraa tai se olisi jotenkin huonompaa kuin suomalainen, mutta erilaista se on eikä laps Suomen, joka ikänsä on syödä mussuttanut oman maan makkaroita, voi ainakaan omaistensa mielestä elää niitä ilman myöhemminkään. Niinpä kasseissamme on kotimaista metwurstia, lenkkiä, kuorettomia nakkeja, balkanin juhlaa ja jälkiuunileipää lapsille vietävien lelujen ja kaiken sen, mitä nainen, tässä tapauksessa kaksi, matkalla tarvitsee.

- Toista sataa kruunua maksettiin ja sinä menit antamaan sille vielä ylimääräistä, mummo tuhisee.

- Muistelen kuulleeni, että samoin kuin Unkarissa, Ruotsissakin on kirjoittamaton laki, että taksikuskeille on annettava juomarahaa, yritän puolustella samalla kun mieleeni muistuu muuan taksimatka Unkarissa:


- Oletteko saksalainen? Unkarilainen taksikuski kysyy takapenkille istuneelta kukkamekkoiselta naiselta.

- En vaan suomalainen.

- Puhutte hyvin unkaria, kuljettaja sanoo. - Suomi on varmaan hyvin kaunis maa?

Nainen myöntää niin olevan.

- Mitä pidätte Unkarista? Kuljettaja kysyy samalla kun esittelee heidän parhaillaan ohittamansa historiallisen muistomerkin. Etupeilissä välähtävät pustan pojan ruskeat nauravat silmät ja nainen, joka matkan alkaessa ei ollut lainkaan juttutuulella, huomaa iloisuuden tarttuvan ja sanoo Unkarin olevan kaunis maa ja kertoo olevansa matkalla unkarilaisen tuttavaperheen luokse suomalaiseen saunaan.

- Mihin aikaan tulette pois? Kuljettaja kysyy. Nainen ei tiedä.

- Ajattelin vain että voisin hakea teidät.

No johan nyt, nainen ajattelee.

- Voi olla että...en tule lainkaan. Tarkoitan että saatan jäädä sinne yöksi, nainen selittää.

Auto kaartaa paritalon portin eteen. Unkarilaisemäntä tulee rappusille vastaan.

- Onko teillä puhelin? Taksikuski huikkaa. - On, emäntä sanoo.

- Voisitteko soittaa autopuhelimeeni kun vieraanne on lähdössä, tulen hakemaan hänet?

Mutta unkarilaisemäntä vain hymyilee leveästi, sanoo ajatelleensa näin kauniina iltana saattaa vieraansa itse. Seuraavana päivänä nainen kertoo unkarilaiselle ystävälleen taksikuskin yrittäneen iskeä hänet. Mutta ystävä arvelee rauhalliseen tapaansa, että "taxisöför" ei ehkä ollut halunnut tulla hakemaan naista siksi, että olisi ollut ihastunut häneen, hän olisi vain halunnut varmistaa myös paluukyydin saadakseen enemmän rahaa.


- Jospa tämä on jokin uusi muotivirtaus, liikunnan edistämiskampanja, joka ei vielä ole rantautunut Suomeen asti; taksikuskit jättävät matkustajat tietyssä paikassa kyydistä ja sanovat määränpään olevan "därborta", tuolla kauempana, sanon mummolle tuona talvi- iltana Akallan kylässä. Mutta mummolta ovat vitsit vähissä. Hän, 75-vuotias äitini, jota sisareni perheen tavoin kutsun tässä mummoksi, on laivalla esitellyt minulle pillerimäärän, jonka päivittäin joutuu ottamaan. Jos rintakipu kuitenkin yllättää, kolmekin nitroa voi ottaa ja jos ne eivät auta, kulaus konjakkia päälle. Mutta jos sekään ei auta, sitten onkin jo kiire sairaalaan. Mielenliikutus voi laukaista kohtauksen ja nyt mummo on todella vihainen.

Onneksi tuttu kadunnimi paistaa eteemme ilmestyneen rivitalon seinästä silmiin. Viehättävien kaksikerroksisten asuintalojen täyttämä alue, jonka kadut on nimetty suomalaiskaupunkien mukaan, on todellakin rauhoitettu muulta kuin huoltoliikenteeltä. Omat autonsakin asukkaat joutuvat jättämään lähellä olevaan yhteiseen autotalliin. Sisareni kertoman mukaan alueella asuu muun muassa suomalaisia ja iranilaisia eli perheitä, joissa äiti on suomalainen ja isä iranilainen. Sisareni mies on suomenruotsalainen ja he ovat muuttaneet työn perässä Ruotsiin, mutta viimeistään lasten tultua kouluikään on aikomus palata Suomeen takaisin. Kylässä on kaikki tarvittavat palvelut, sekä suomen- että ruotsinkielinen päiväkoti, sillä valtaosa asukkaista on kuitenkin ruotsalaisia. Puistoalue vanhoine rakennuksineen ja lasten leikkikenttineen, ostoskeskus kävelymatkan päässä.

Vierailun päätyttyä me mummon kanssa päätämme ajaa ruotsalaistaksilla vielä toisenkin kerran. Sisareni naapurikylästä tilaama taksi ajaa aivan rappujen eteen ja kuljettaja on hyvin miellyttävä ja kohtelias, saattelee meidät satamassa laivaan asti. Keinuttuamme yön laivalla astumme Turussa bussiin ja olemme puolenpäivän maissa kotikaupunkimme linja-autoasemalla. Paikallisbussipysäkki olisi lähellä, mutta kun tässä nyt on alettu taksilla ajaa, niin ajetaan vielä tämäkin matka! Makkarakasseja meillä ei tosin enää ole, mutta kilisevät muovikassit ovat melkoisen painavia nekin. Mummo ottaa ensin taksitolpalle ajavan auton, minä seuraavan. Kadun nimen ja numeron ilmoitettuani matka jatkuu täydellisen hiljaisuuden vallassa. Ehkä tämä kuljettaja antaa asiakkaan päättää, jutellaanko vai ei, ajattelen, yskäisen ennen kuin sanon:

- Taitaa olla huono keli kun autot näin ruuhkaantuvat vasta sataneen lumen sohjoonnuttamalla kadulla.

- Mitä? Taksikuski kivahtaa.

- TAITAA OLLA HUONO KELI.

- Mikäs tässä on vikana, tavallinen talvikeli, hän äyskäisee. Eli puhumatta paras, ajattelen.

- Kaksikymmentä kaksi markkaa, kuljettaja ilmoittaa perille päästyämme. Lasken markat kouraan enkä penniäkään yli. Hän nousee autosta, ottaa laukkuni tavarasäilöstä, sanoo kiitos ja näkemiin. Samoin.

-------------------------------------------------------------

Tekstini on aikoinaan julkaistu eräässä lehdessä


9 kommenttia:

  1. Eikö siihen aikaan ollut vielä puhelimia???

    VastaaPoista
  2. Tarkoitatko kännyköitä? Ei ainakaan meillä. Ja Unkarissahan niihin aikoihin lankapuhelintakaan ei ollut vielä läheskään kaikilla.

    VastaaPoista
  3. Aikamoinen kolumnisti olet ollut.. ja edelleenkin olet. Todenperäistä, ei liioittelevan yliampuvaa kerrontaa. Tykkään :)

    VastaaPoista
  4. Kiva juttu, eipä ole ihme, että tekstisi julkaistiin.

    VastaaPoista
  5. On palvelua ja Palvelua!

    Mainio kirjoitus!

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommeista! Tuolloin kynä oli terävä vielä, ajan myötä lienee tylsynyt tai terän muoto muuten muuttunut.

    VastaaPoista
  7. Voi kuinka kiva tarina! Mukava lukea!

    VastaaPoista
  8. Akalla sisältyy siihen parjattuun miljoonaohjelmaan mikä toteutettiin 70-luvulla ja sitä parjataan edelleenkin!

    Miljoonaohjelma nimi tulee siitä että Ruotsissa päätettiin 60-luvun puolivälissä että pitää rakentaa miljoona asuntoa, ja siinä mentiin vähän metsään kun niitä korkeita kerrostaloslummeja rakennettiin valtavat määrät.

    Ajatella, että tämä miljoonaohjelma teki sen että sen tuottamat asunnot ovat 25 % kaikista Ruotsin asunnoista tänä päivänä!

    Siellä on tosiaankin yhteisön keskustassa esim. Sibeliuksesta inspiraation saanut tien nimi, Sibeliusgången eli Sibeliuksenväylä, Helsinginkatu ja Lappeenrannankatu sekä Sampoväylä, kaikki tietenkin ruotsiksi. Ja onpa siellä Uusikaarlepyykatukin! Mutta on myös norjalaisia nimiä. Aika jänskä juttu!

    Tuohon alueeseen kuuluu Rinkeby, missä on suuria maahanmuuttajaongelmia. Asuin aika lähellä, Lidingössä, ja kuljin tämän kaupunginosan läpi töihin ja kävin kerran katsomassa siellä rivitaloasuntoakin. Siksi tiedän pikkasen tuosta.

    Siitä rivitaloasunnosta. Joku iranilainen mies olisi vuokrannut sen minulle, mutta hänen mielestään hänellä olisi pitänyt olla oikeus tulla sinne milloin haluaa, omilla avaimillaan. Mitä lie tarkoitti, lähdin heti litomaan siitä, kun meni sellaiseksi ne jutut.

    VastaaPoista
  9. Jos muistan oikein, kävimme Kistassa ostoksilla. Käytiin äitini kanssa siellä 2 kertaa, sitä ennen äiti ja isä olivat käyneet pari kertaa yhdessä. Sisareni perhe muutti sieltä jo parikymmentä vuotta sitten Suomeen takaisin. Ennen Akallaa siskoni oli asunut Tukholmassa, sielläkin hänen luonaan kävimme koko perhe.

    VastaaPoista