maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kaunista valhetta vainen


"Se oli niin suurta, kaunista se oli niin, oli kaunista valhetta vainen", laulaa Georg Malmsten vuonna 1940 julkaistulla levyllään. Yksi ja toinen meistä lienee elämänsä varrella törmännyt lemmenvalojen valheellisuuteen. Valheista yleisin lienee kuitenkin pieni valkoinen valhe, joka joissakin tilanteissa on parempi kuin paljas totuus. Joskus valkoista valhetta ja paljasta totuutta parempi vaihtoehto saattaisi kuitenkin olla vaikeneminen.

"Voi kun Minna on vanhentunut!" Huudahti muuan Tilda-täti kovalla äänellä myymälässä, jossa kyseinen Minna seisoi tiskin takana asiakkaita palvelemassa. Minna oli Tildan tuttavan tytär, jonka hän oli edellisen kerran nähnyt neito-ikäisenä. Tarina ei kerro, miten nelikymppinen Minna suhtautui asiaan, sinkosiko Tildan suuntaan kiukkuisen katseen vai säilyttiko ammattihymynsä ja totesi iloisesti: "Mutta Tilda-täti se pysyy yhtä nuoren näköisenä vuosikymmenestä toiseen."  Nyt Tildaksi kutsumani henkilö nukkuu nurmen alla ja Minna on kukoistavan näköinen ikänainen.

Pienen valkoisen valheen, kohteliaisuuden ja imartelun välistä hiuksenhienoa rajaa voi joskus olla vaikea hahmottaa. Näytät ikäistäsi nuoremmalta, lienee yleisimmin naiselle esitetty kommentti. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, miltä sen ikäisen tulisi näyttää. Kukin vanhenee omaan tahtiinsa, niin naisten kuin miestenkin iän määritteleminen ulkonäön perusteella voi viisi-kuusikymppisestä ylös päin olla vaikeaa. Sinähän olet niin nuorekas. Ikäiseksesi hyvin säilynyt, (kuin kurkku  etikkaliemessä!) ovat myös tyypillisiä sanontoja, joilla halutaan ilahduttaa toisen mieltä. - Kukaan ei uskonut että täytän seitsemänkymmentä, hykertelen hyvilläni. - Jos ne luulivat sun täyttävän kahdeksankymmentä, tytär tokaisee. Hänen sanomanaan se meni huumorin piikkiin, jonkun vieraamman toteamana ehkä ei. Facebookissa eli naamakirjassa profiilikuvien alla  komeilevien superlatiivien kirjossa totuuksien ohella kirmaavat sekä kohteliaisuudet että pienet valkoiset valheet sulassa sovussa. Kukapa haluaisi pahoittaa kaverin mieltä, vaikka ajattelisi mitä. Tosin tämän päivän laitteilla saa hyvän kuvan kenestä tahansa.

Kun tiedämme, miten hyvältä toiselta saatu huomaavaisuus tuntuu, miksi tunnustuksen antaminen toiselle henkilölle suullisesti joskus on niin ylivoimaisen vaikeaa? Vaikka huomioi toisen naisen pirtsakan olemuksen, näkee hänen viehkon näköisen uuden vaatteensa, kampauksen tai hyvän värisen huulipunan, miksei sitä voi sanoa asianosaiselle itselleen?  Ehkä se vain keskustelun tuoksinassa yksinkertaisesti unohtuu vai olisiko sittenkin kyseessä perisuomalainen kateus? Tai se, että itsellä sattuu olemaan huono päivä, miksi silloin tuon toisenkaan pitäisi olla hyvällä mielellä? Varsinkaan kun hänellä jo muutenkin menee minua paremmin. Mutta eihän se ole mitenkään minulta pois vaikka sanonkin hänelle, miten hyvältä hän näyttää tai miten tyylikäs asu hänellä on, jos kerran ajattelen niin.  Sen sanottuani aivan kuin  oma mielialanikin paranisi. Ainakin tunnen voittaneeni itseni,  kasvaneeni himpun verran ihmisenä.

Se että joinakin päivinä näyttää hehkeämmältä kuin toisina, riippuu paljolti mielialasta, siitä onko nukkunut hyvin vai huonosti yms. Tosin surukin saattaa kaunistaa. Eräs tuttu rouva, jonka puoliso oli hiljattain kuollut, näytti niin kuulakkaan kauniilta ja tummasilmäiseltä, että en muista, sanoinko hänelle itselleen vai ajattelinko vain: Suru pukee sinua. Toivottavasti jätin sanomatta, sillä siinä tilanteessa se ei ehkä olisi ilahduttanut  häntä.  

Aina kohteliaisuudet eivät todellakaan ilahduta. Turkkilaisen kaupungin suomea puhunut maustekauppias, jonka puodissa olimme minua melkoisesti  nuoremman huonetoverini kanssa ostoksilla, totesi minunkin olevan "vielä hyvässä lihassa." Varsin riemullisia olivat myös ravintoloiden sisäänheittäjien suomenkieliset kutsuhuudot: "Hei mummi!" Tai:  "Anoppi, ajattelen sinun mahaasi!" Tämä anoppi täytti kuitenkin mahansa toisessa ravintolassa. Eräs tuttava jonka kanssa emme olleet nähneet pariin vuoteen, huomautti. "Olet tainnut hiukan pyöristyä sitten viime näkemän." En tiedä, tarkoitti hän sen kohteliaisuudeksi, itse en sitä sellaiseksi kokenut. Eikä se ollut pieni valkoinen valhekaan vaan kylmä totuus, minä olin pyöristynyt,  mutta hänen repliikkinsä jälkeen koin itseni suorastaan punkeroksi.  Sen sijaan jos olisin kysynyt hänen mielipidettään johonkin itseeni liittyvään asiaan, olisin toivonut hänen sanovan mitä todella ajatteli.    

Ikä on vain numeroita, sanotaan. Ehkä viehättävimman  syntymäpäivätervehdyksen olen saanut Unkarista. Vapaasti suomennettuna se kuului: "Olet kauneimmassa aikuis iässäsi, missä tulet pysymäänkin ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, vasta sen jälkeen alat muuttua iäkkäämmäksi". Mikä mieltä, elämää avartava onnen tunne sen luettuani! Minähän en olekaan vielä ikäloppu! Mikä tahansa voi olla vielä mahdollista, mitä tahansa kivaa voi vielä tapahtua... "Olet kauneimmassa aikuisiässäsi" sopinee kaiken ikäisten aikuisten onnentoivotukseen.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kahville!


Punainen kahvipannu pulputtaa hellalla, jääkaappi hurisee. Hetki sitten uunista otetut pikkupullat jäähtyvät pellavapyyhkeen alla.  Pöydän toisessa päässä emäntä naputtaa punaista matkakirjoituskonetta, huiskaisee välillä pöydälle pyrkivää kissaa kauemmaksi. Pienen lasikuvun alla pulppuileva kahvi muuttuu hetki hetkeltä tummemmaksi, huumaava tuoksu leviää keittiöön. Kissa hypähtää syliin.

Muistikuva on ajalta, jolloin kuvittelin että minusta tulee kirjailija. Voiko olla onnellisempaa olotilaa kuin pullakahvit luomistyön lomassa! Mutta näytelmään kahvittelukohtauksia ei sopinut kirjoittaa eikä tuoda näyttämölle kotieläimiä, ei nyt kissaa ainakaan. Niin oli draamakursseilla opetettu. Tosin telkkarin sarjanäytelmissä kuten Heikissä ja Kaijassa, Rintamäkeläisissä yms. alvariinsa istuttiin keittiön pöydän ääressä, ryystettiin kahvia ja rupateltiin. Ja vielä tänä päivänäkin Lahden kaupunginteatterin Evakkotytössä yleisö joutuu katsomaan näyttämöllä tapahtuvaa kahvin tai mitä lie sota-ajan kahvinkorvikkeen kittaamista kyllästymiseen asti! 

No, kirjailijaa minusta ei tullut kuin yhden näytäntökauden ajaksi, mutta kirjoittamisen hurma ja kirous, aina tilanteesta riippuen, on ollut  olennainen osa elämääni läpi vuosikymmenten. Kuten kahvin juontikin. Pulputtava pannu on vaihtunut kahvinkeittimeksi.   Unkarista ostamani expressokeitin jota joku kutsui "mutteripannuksi" on ajat sitten joutanut kaapin perälle, juhlamokkani valmistuu kuopuksen lahjoittamalla mocca masterilla, joskus kahvilaan poiketessani saatan tilata capuccinon.

Kaikilla kahvin juojilla lienee omat rituaalinsa. Joku kertoo aamukahvin meinanneen mennä väärään kurkkuun kun on lukenut  lehdestä jonkin uutisen. Olen lähes kateellinen heille, jotka onnistuvat yhdistämään nämä kaksi eri toimintoa, kahvin juonnin ja lehden lukemisen, mikäs sen kodikkaampaa! Yksin ollessani juon aamukahvini joko mukista tai Kerman saven isohkosta ruskeasta kupista tv-tuolissa istuen, taivaan pilviä ja puiden latvoja tuijotellen, lintujen ja oravien pyrähtelyjä seuraten. En avaa televisiota tai radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Se on  aamuhartauteni, joka saattaa venyä yli puolituntiseksi. Onnellinen tai ainakin toiveikas tuokio, onhan edessä uusi päivä kuin puhdas kirjoittamaton lehti.  Olen tehnyt kaksi voileipää, joista toisen syön kahvin kanssa, toisen laitan jääkaappiin myöhemmin syötäväksi. Kasvovoimistelu ja pään kiertoliikkeet päättävät aamukahvituokioni. Vasta sen jälkeen luen lehden. Ehkä olen silmäillyt sitä jo kahvia odotellessani.

Päiväkahvituokio joko keittiön tuolilla istuskellen, ulos luontoon katsellen tai kello viidentoista uutisia, myös selko- ja saamenkielisä seuraten.  Jos olen tullut lenkiltä tai kaupungilta nälkäisenä kotiin, saatan  laittaa kasinkertaisen annoksen kahvia tippumaan. Pöydän  ääressä kahvittelen vain silloin kun minulla on kahviseuraa! Ja silloin katetaan kupit pöytään. Kuvan punaruusukuppi on mieheni Minda-mummolta Kanadasta, siniruusukuppi joko häneltä tai hänen tyttäreltään, mutta nämä eivät ole käytössä kuin ehkä aniharvoin, säilytän niitä vitriinissä lasioven takana. Mindalla oli tapana kattaa jokaiselle vieraalle erilainen kaunis kahvikuppi. Hänen tyttärensä teeastiasto oli henkäyksen ohutta englantilaista posliinia. Minun hän ei antanut niitä tiskata ja hyvä niin, olisin pelkästä jännityksestä saattanut pudottaa ne käsistäni tai kolhia tiskialtaan reunaan. Hänen luonaan oli tarjolla sekä teetä että kahvia. Itse juon joskus vihreää teetä rauhoittuakseni tai jos olen kylmissäni ja nuhainen. Teeseremonia on oma taiteenlajinsa, johon kahvin ystävänä en ole koskaan lähemmin perehtynyt. Ehkä pitäisi.

Kiehtovia kahvi- ja teehetkiä kaikille!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kisahuumaa

  
- No nyt ne on purkaneet sen kauniin vanhan toimistorakennuksen! Mummi parahti, heitti lehden sivuun. Siinä oli kerrottu että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan hiihtoseuran vanha sauna oli enää jäljellä, sekin toiseen paikkaan siirrettynä. - Että kun tässä kaupungissa kaikki mikä vähänkin on vaarassa muodostua perinteeksi, puretaan!

Vanha kaunis puukirkkokin seitsemänkymmentäluvulla, mummi paasasi kahvipöydän ympärille kerääntyneille lapsille ja lapsenlapsilleen. - Mutta eikös ne kirkon rakenteet sieltä urkuparven alta olleet jo melko lailla lahonneet, joku muisteli. - Niinhän niistä on kerrottu, mutta luin hiljattain artikkelin, jossa joku purkutöissä mukana ollut kertoi kaikkien puurakenteiden olleen hyvässä kunnossa, mummi sanoi. - Minullahan ei ollut kirkkoon henkilökohtaisia siteitä, mitä nyt joskus kauniina kevättalven päivinä sen seinustalla oli ollut mukava ottaa aurinkoa ja taisi minulla kerran olla kirkkopuistoon treffitkin, mutta hiihtoseuran kolmikerroksisessa  toimistorakennuksessa olen ollut kahtena talvena töissä. Te nuoremmat ette ehkä vielä tiedä, miten tärkeiksi sellaiset kiinnekohdat ihmiselle iän myötä muodostuvat. Aina kun katselen televisiosta Salpausselän kisoja ja se kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaa metsän laidalta näkyviin, tunnen lämpimän ailahduksen mielessäni. Sillä että toimistorakennuksen kolmannen kerroksen pyöreän ikkunan takana, pienessä vetoisessa huoneessa hoidettiin suurin osa vuoden 1958 MM-hiihtojen järjestelyistä, ei ole tämän päivän toimijoille minkäänlaista historiallista arvoa tai merkitystä. - Eikö se ollut suojelukohde, ei kai sitä olisi voinut purkaa, vävy sanoi. - Tämän päivän  nuoret visionäärit viis veisaavat sellaisesta, kaikki maan tasalle vaan! Heille vuoden 1978 MM-kisat ovat kaukaista historiaa. Meidän, kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kisajärjestelyissä mukana olleiden oletetaan jo olevan haudassa. Ei silloisesta toimistohenkilökunnasta kovin monta enää elossa lienekään, minä joka kuuluin kisaorganisaation nuorimpiin, tässä vielä soitan suutani. Luulisi että vasta joitakin vuosia sitten kunnostetun toimistorakennuksen olisi sentään annettu olla pystyssä, vaan kun ei! Ainoa mikä heille jotain merkitsee, on raha raha raha! Tiedä minkä kasinon tai graffiteilla töhrityn muurin tai tanssilavan ne sen paikalle pystyttävät, mummi paasasi.  

Hän oli 2000-luvun alussa hiihtoseuran toiminnanjohtajan kanssa keskustellessaan kuullut toimistorakennuksen todellakin päässeen niin huonoon kuntoon, että se oli pitänyt purkaa ja sen tilalle oli pystytetty uusi samanlainen. Ainoastaan sisätilat eivät enää olleet entisenlaiset, mutta niitä mummi ei ollut pyytänyt päästä katsomaan. Hänelle riitti että ulkoapäin rakennus toi rakkaita muistoja mieleen eikä hän televiosiokuvia katsellessaan edes muistanut ettei se ollut se sama, jonka kolisevia puuportaita hän oli vuosikymmeniä sitten juossut kerroksesta toiseen, kovassa kiireessä kaksikin askelmaa kerralla loikkien. Ylimmäisen kerroksen pyöreän ikkunan ääressä hän oli hartiavoimin hakannut vanhaa Remingtonia, hiilipapereiden avulla kuusikin kirjettä kerrallaan. Hänen vakiolyöntivirheensä oli ollut "kilapilu." Mikä työ oli ollutkaan hangata se kumilla jokaisesta kappaleesta siististi pois ja kirjoittaa tilalle "kilpailu." Vaikka toimintoja oli hajautettu stadionin eri puolille sekä ammattikoululle, kisatoimistossa oli tehty pitkää päivää, kisojen lähestyessä myös viikonloppuisin, alimmaisen kerroksen käsin veivattava monistuskone oli sauhunnut yömyöhään asti. Joskus vanhemman toimistoapulaisen poissa ollessa mummi oli istunut hänen paikallaan radanpuoleisten ikkunoiden luona, kirjoittanut hänen koneellaan, huutanut megafonin torveen kun joku kisa-alueella käyskennellyt hiihtoherra tai järjestelytoimikunnan jäsen oli pitänyt kutsua puhelimeen. Toiminnanjohtajan työpöytä oli ollut huoneen suurmäen puoleisen seinän vieressä. Johtaja oli tuonut kotoaan kretonkitäkin tuolinsa lämmikkeeksi. Mummiin vilu ei ollut ehtinyt iskeä kun hänen oli pitänyt välillä juosta asioilla, keitellä kahvia sekä omille että vieraille kunnes toimistoon oli kisojen lähestyessä otettu emäntä. Kisojen aikana mummi oli saanut kunnian toimia eräissä edustustehtävissä, olla mukana esittelemässä kisamuotia lehdistölle jne. Puolen vuoden pituisen kisahuuman jälkeen paluu arkeen oli tuntunut ankealta.  

Piti oikein miettiä, mihin muihin rakennuksiin hänellä oli samankaltainen tunneside. Näin äkkiseltään ei mieleen muistunut muita kuin sodasta palanneen isän aikoinaan asevelitontille rakentama uusi koti, jonka kuva oli keittiön seinällä sekä synnytyslaitos, jossa hänen molemmat lapsensa olivat tulleet maailmaan. Siellä se pytinki nökötti sairaalan mäellä edelleen, vaikka kaupungin uudet asukkaat olivat jo vuosikymmenten ajan syntyneet keskussairaalassa. - Ellei ihmisellä ole mitään rakennusta tai maisemaa tai vaikka puun karahkaa, mihin kiinnittyä, hän on kuin tyhjän päällä, mummi sanoi selvästi rauhoittuneena. Hän oli muistanut  jostain lukemansa vanhan budhalaisen viisauden: "Kiinnittyminen johtaa kärsimykseen." Juuri niin hänelle oli käynyt.

Tämän vuoden MM-kisavieraiden viihdyttämiseksi oli suunnitteilla jos jonkinlaista oheisohjelmaa. Torilla oli syksystä asti ollut kello, joka ilmoitti, miten monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia ja minuuttia kisojen alkuun oli enää aikaa. Vuoden 1958 kisoissa oheisohjelmana oli ollut ainoastaan avajaisten iltamäenlasku ja ilotulitus sekä kisatanssit Teivaalassa. Kisavieraat olivat vallan hyvin  viihtyneet urheilukilpailuja seuraten, aurinkoisista pakkaspäivistä, kisamakkarasta, Mallasjuoman kisajuomasta, kahvista ja kuumasta kaakaosta nauttien. Kaikkein suurimpaan nälkään kisaravintolasta oli voinut ostaa hernekeittoa. Kisoja ei televisioitu, joten ainoa keino niiden näkemiseen oli ollut mennä paikan päälle katsomaan. Urheilijoita oli saapunut 18 maasta, Suomi oli saanut 4 kultaa, 3 hopea- ja 3 pronssimitalia. Niitä ennen oli järjestetty kahdet ja niiden jälkeen kolmet kunkin ajan vaatimuksia vastaavat  MM-kisat, joten tämän vuotiset olisivat seitsemännet. Ja siinä kahvipöydän ääressä istuessaan mummi koki, miten hänen lähes kuudenkymmenen vuoden takaiset muistonsa alkoivat hitaasti loitontua omalle paikalleen historian hämärään ja kaunis valkoinen muistojen talo niiden mukana. Tässä ajassa niille ei enää olisi sijaa eikä tarvetta.  
 
Seuraavana päivänä hän sai sähköpostiinsa viestin, jonka liitteenä oli valokuva. Siis mitä! Toimistorakennustako EI OLEKAAN PURETTU?  Ei. Junaradan vierestä otetussa kuvassa rakennus seisoo ohuen lumivaipan keskellä metsän laidassa puhtaan valkoisena kuin morsian ylkää odottamassa! Isompi lapsenlapsi oli varta vasten käynyt tarkistamassa asian, ottanut älypuhelimellaan kuvan todisteeksi. Pihaportti oli suljettu, alueella videovalvonta. Rakennuksessa oli mainostoimisto. Lehtijutussa oli siis aivan oikein kerrottu, että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan vuonna 1923, hiukan ennen ensimmäisiä Salpausselän kisoja rakennettu hirsisauna oli enää jäljellä. Toimistorakennus sen sijaan oli kopio vuonna 1947 valmistuneesta "toimisto- ja kilpailukansliasta." Kuten minun siihen liittyvät muistonikin saattavat olla todellisten tapahtumien epätarkkoja jäljennöksiä, mummi oivalsi. Jos nyt voisi vaikka vain hetkeksi siirtyä silloiseen todellisuuteen, kokemus voisi olla järkyttävä, mutta onneksi sellaista mahdollisuutta ei vielä oltu keksitty vaan aika sai muokata muistot mieleisikseen. Hän seuraisi televisiosta reilun kuukauden kuluttua alkavia MM-kisoja  ja aina kun kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaisi metsän laidalta näkyviin, nykyisyys ja menneisyys olisivat vahvasti läsnä.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Joulu tulla jollottaa



Joulu tulla jollottaa makkara kakkara kainalossa, loruiltiin minun lapsuudessani. Runoon on olemassa toisenlaisetkin sanat, mutta niistä tuonnempana. Sitä ennen syksyn odotetuimpaan juhlaan, lapsenlapsen lakkiaisiin. Olin kakkuja ja piiraita leipoessani tunnelmoinut tippa silmässä, elänyt juhlia etukäteen. Nyt istun kuivin silmin ja jotenkin poissaolevana Lahden konserttitalon Felix Krohn-salissa, Tiirismaan lukion Itsenäisyys- ja ylioppilasjuhlan alkuun on muutama minuutti aikaa.

Olin tässä samassa salissa Lahden sinfoniaorkesterin konsertissa ensi kerran 1960-luvulla. Työnantajani, yritysjohtaja oli innokas musiikkimies, jolla oli konserttisalissa oma nimikkotuoli ja hieman taaempana puoli penkkiriviä oli varattu hänen johtamansa yrityksen henkilökunnalle. Meitä nuoria konttorityttöjä, kevyemmän musiikin ystäviä ilmaiset konserttiliput eivät juurikaan kiinnostaneet, mutta vanhempien toimihenkilöiden painostuksesta pakkohan sinne oli ainakin kerran lähteä. En muista, mitä sinä iltana soitettiin, mutta jo ensi tahdeista tiesin, että se kerta ei jäisi viimeisekseni. Konserttiin saapuessaan johtajalla oli tapana tarkistaa että "fröökynät" istuivat paikoillaan, joten yksikään tuoli ei saanut olla tyhjänä. Kunnes sitten tuli ilta jolloin hänen oma tuolinsa oli tyhjä. Tuolille oli laitettu kaunis sinivalkoinen kukkakimppu, kapellimestari piti muistopuheen ja orkesteri soitti Sibeliuksen Impromptun, jota me "fröökynät" kyynelsilmin kuuntelimme.

Seuraavina vuosina kävin konserteissa lasteni tulevan isän kanssa, joka itsekin soitti viulua kaupunginorkesterin nuoriso-orkesterissa, mutta 26 vuotta täytettyään katsoi olevansa liian vanha nuoriso-orkesteriin. Tyttären ollessa parivuotias veimme hänet vappumatineaan, mutta kolme vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveli oli niin vilkas ja energinen että hänen kanssaan emme arvanneet konserttiin lähteä. Vuosia ehti vierähtää ennen kuin taas aloin käydä konserteissa. Eräänä keväänä olin tässä samassa salissa lastenkonsertissa tänään lakitettavan tyttärentyttäreni kanssa. "Mummi, mun mielestä Sibeliustalossa on kyllä parempi akustiikka", hän huomautti. Sibeliustalon valmistuttua kaupunginorkesterin konsertit olivat siirtyneet sinne, olimme olleet siellä pari kertaa joulukonsertissa. Vanhalla konserttitalolla järjestetään edelleen pienimuotoisia konsertteja ja muita tilaisuuksia. Viimeksi olin ollut täällä nuoremman lapsenlapsen tanhunäytöksessä. Sen jälkeen salia on remontoitu enkä tunnista sitä enää entiseksi.

Lukion kamarikuoron laulaessa Hannu Kellan säveltämää, tulevien Lahden MM-kisojen avajaismusiikkia, lippukulkue ja uudet ylioppilaat saapuvat saliin. (Itkettää tätä kirjoittaessakin.) "Mummin prinsessalla" on polvipituinen pirtsakka mekko, huikean korkeakorkoiset avokkaat. Kaikki he ovat nuoria ja nättejä, kaikkien kasvoilta kuvastuu tilanteen aiheuttama jännitys. Tiirismaan lukio on ollut oman koulun homeongelmien vuoksi evakossa aikuiskoulutuskeskuksessa vuoden päivät ja sen vuoksi lakkiaisjuhla järjestetään konserttitalolla, mikä onkin musiikkipainotteiselle tilaisuudelle oiva valinta. Vaikka lakitettavia on vain yhdeksän, konserttisali on täynnä omaisia, koulutovereita ja ystäviä. Tilaisuuden alussa lauletaan lukion orkesterin säestämänä Yrjö Kilpisen säveltämä, V.A. Koskenniemen sanoittama Lippulaulu, minkä jälkeen lukion kamarikuoro esittää Paciuksen Suomen laulun. Vuorossa on kirje rintamalta. Nuoren sotilaan sisarelleen "sieltä jostain" kirjoittama kirje on toiveikkuudestaan päätellen kirjoitettu sodan ollessa vasta aluillaan. Pianomusiikkia, rehtorin puhe ja päivän kohokohta: ylioppilaiden lakitus!

Oli se juhlallista. Talvi-illan tummetessa uutta ylioppilasta juhlittiin samoissa rantamaisemissa, missä neljä vuotta sitten elokuussa oli vietetty hänen rippijuhliaan. Nyt sinne johti kynttilätuikkujen reunustama luminen metsätie.

Itsenäisyypäivään mennessä lakkiaisjuhlan tunnelmat olivat jo ehtineet kiteytyä kimaltaviksi muistoiksi muistojen joukkoon. Sytytin kynttilän erään rintamamiehen ja kotirintamanaisen kuvan eteen, katsoin ties kuinka monennen kerran Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Aina se on yhtä vaikuttava. Naurunpyrskähdysten siivittämä itkuinen olo, ihmetys siitä, miten kukaan on voinut selvitä sieltä täysipäisenä. Kaikki eivät selvinneetkään. Ehkä Antero Rokan kaltaiset uhoajat, hurtin huumorin viljelijät selvisivät parhaiten. Elokuvan jälkeen Linnan juhlat "kuka on illan kuningatar" kilpailuineen tuntuivat suorastaan irvokkailta. Onneksi presidenttipari oli tänäkin vuonna nostanut illan kuninkaallisiksi lotat ja sotaveteraanit. Toisaalta kyllä sitä pukuloistoakin oli taas mukava katsella vaikka takavuosien valovoimaiset Tanjat, Lenitat, Maria Melinit ym. puuttuivatkin. Tämän vuoden Linnan juhlien räväyttäjäksi nousikin ministerin rouva, joka muilta osin tyylikästä olemustaan peilatessaan ei ilmeisesti ollut testannut, miltä puolipaljaat rupsahtaneet rinnat näyttävät hänen kumartuessaan tervehtimään presidenttiä. Tai ehkä oli testannutkin mutta päättänyt repäistä oikein kunnolla! Tuskinpa olisi muuten otsikoihin päässytkään. Miesten asuista laulajatähti Robinin puku erottui edukseen, samoin erilaiset univormut ja sotaveteraanien kunniamerkit kuten myös saamelaisten puvut olivat komeaa katseltavaa. 

Jouluun kaksi viikkoa aikaa. Kortit on jo ostettuna, osa itse tehtyinä, mutta kuten eilisillä iltapäiväkahveilla ystävien kanssa todettiin, korttien kirjoittaminen vaatii ihan oman erityisen hetkensä, tunnelmansa. Kuten pipareiden paistokin. Vuosi sitten ajattelin että ei koskaan enää. Mutta se oli silloin, nyt on nyt.

"Joulu tulla jollottaa joulupuuron porinassa, hyvän mielen hyrinässä, piparkakku kainalossa, kahvipannu kantapäässä, valonliekki pimeässä, joulumieli kynttilässä, papereiden kahinassa, enkelsiiven havinassa, jouluoljet himmelissä, ajatukset ystävissä."

Sanat löytyivät netistä, niiden tekijää en valitettavasti löytänyt.

Tunnelmallista joulun odotusta kaikille!

 

 

 

 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kiitos, ei mainoksia!


Ei mainoksia kielto tehoton kun sanomalehden välissä saapuvat mainokset täyttävät roskalaatikon! Postasin pari viikkoa sitten paikallislehden näppituntumapalstalle. Tietenkään sitä ei julkaistu, ei edes netissä jossa paperilehteen kelpaamattomat näppikset useimmiten julkaistaan. Itselläni kyseistä kieltoa ei oven pielessä ole, koska samalla ilmaisjakelulehtikin saattaisi  jäädä tulematta. Jää se tosin joskus muutenkin, kun jakaja on joko turhautunut rimputtamaan alaoven summereita tai sanoutunut tehtävästään irti eikä uutta ole hetimiten löydetty tilalle. Vai poistaako aamuöisin työskentelevä paikallislehden jakaja irtomainokset lehden välistä sellaisilta, joiden postilaatikon tai luukun vieressä kyseinen kielto komeilee? Enpä usko niin tapahtuvan, vaan joskus jopa 16 sivun paksuinen mainosnivaska ujutetaan lehden välissä jokaiselle tilaajalle. 

Aikana jolloin firma kuin firma ehdottaa paperilaskujen muuttamista sähköisiksi, tämänkaltainen paperijäte vain lisääntyy. Ja taloyhtiöiden roskalaatikot pullistelevat paperin paljoutta, jätteenkuljetusmaksut nousevat ja kukapa muu ne maksaa kuin talojen asukkaat! Samalla lehden sivuille painetut mainokset ovat myös lisääntyneet. Vai sekö onkin tarkoitus että tulevaisuudessa mainokset vievät yhä enemmän asiasisällöiltä tilaa ja perinteinen sanomalehtikin on muuttumassa "Postinen" julkaisun kaltaiseksi turhakkeeksi?

Mutta varmasti on heitäkin, joiden mielestä mainostulva on vain iloinen asia. Jos itsekin olisin hankkimassa uutta hellaa tai jääkaappipakastin yhdistelmää, pesukonetta, imuria, älypuhelinta, läppäriä, tablettia tai jotain muuta härpäkettä, sen sijaan että tuhahdellen heittäisin mainokset suoraa päätä roskiin, saattaisin tutkia ne hyvinkin tarkkaan ja tehdä jopa löytöjä. Ja jos mainoksessa olisi vielä ilmoitettu, missä kyseinen liike sijaitsee, saattaisin lähteä paikan päälle tuotetta tutkimaan. Kaupungissa jossa katuja ja taloja puretaan ja uusia rakennetaan tiuhaan tahtiin, liikkeiden kulloistakin sijaintia voi nimittäin useimmiten vain arvailla. Läheskään kaikissa mainoksissa ei kuitenkaan katuosoitetta ole, vaan ilmoittaja ilmeisesti ajattelee että kato vittu googlesta! 

Ainoa keino estää lehden välissä saapuva mainosten tulva on siis lopettaa lehden tilaaminen, mikä saattaa lähiaikoina olla edessä muutenkin, on se vaan sen verran hinnakas julkaisu. Mutta ehkä ensi kerralla iloisempia asioita, varsinkin kun eilispäivän Eltsussa kerrottiin pessimististen ajatusten lisäävän sydänkuolleisuuden riskiä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Talviaika


Miksi ihmeessä kännykässäni eräiden toimintojen on oltava salatiedettä jonka vain kaukana kaupungin toisella laidalla asuva lapsenlapsi hallitsee? Ja miksi en keväällä hänen käännettyään kellon kesäaikaan, kirjoittanut kalenteriini yksityiskohtaisempaa ohjetta kuin: "Asetukset kautta päivä ja aika"? Asetuksista avautuvasta näyttö-asetukset kohdasta päivän ja ajan kaiken järjen mukaan luulisi löytyvän, vaan kun ei löydy! 

Koko sunnuntaiaamu on mennyt sitä rakkinetta räplätessä. Lähetin asian johdosta sähköpostiviestin lapsenlapselle  (nykytrendien mukaan ei enää suositella mainittavaksi onko kyseessä poika- vai tyttölapsi!) eli eiköhän asia lähiaikoina hoitune. Ellei, sitten on vain muistettava että kännykkäni kello on tunnin edellä, parempi olla sovitussa tapaamisessa tunti etuajassa kuin päinvastoin.

Tässä kohtaa muistuu taas mieleeni, miten aikoinaan Savon-tädin kanssa syksyisenä sunnuntaiaamuna kirkon eteisessä hiuksia kammatessamme ihmettelimme paikalle sattuneelle suntiolle, että missäs kaikki muut ovat? - Kyllä niitä tunnin piästä alakaa tulla muitaki, oli vastaus. Sitä naurua ja riemun remakkaa kun kuljimme kotiin takaisin! - Lähdetäänkö me sinne kirkkoon? Kysäisin tunnin kuluttua tädiltäni. - Vastahan myö siellä käytiin, hän totesi ja käänsi sängyn päällä kylkeään. Kirkkoajan mentyä lähdimme paikalliseen ravintolaan lounaalle.

Lapsenlapselta kilahti sähköpostiini vastaus: "Katon asiaa kun tulen." Lyhyt ja ytimekäs kuten aina. Koskas tulet? Kysyin. Hienoissa älypuhelimissa ajanvaihto sujuu automaattisesti ja vanhassa hiirenharmaassa nokialaisessanikin se oli helppo hoitaa manuaalisesti, mutta tässä, nokialainen muuten tämäkin, moni muukin toiminto on tehty turhan mutkikkaaksi. Mutta en ole ainoa, lehtitietojen mukaan jotkut joutuvat viemään kellonsa  käännettäviksi kellosepän liikkeeseen. "En lähipäivinä varmaankaan." Lapsenlapsi  vastaa. - Siis, mitä? Olin kuvitellut  hänen tulevan tänään. Tosin hän vasta torstaina oli ollut  luonani, olisinpa hoksannut vaihdattaa kännykän kellon talviaikaan jo silloin!

Onneksi herätyskelloni, eteisen ja keittiön kellot oli helppo kääntää, kännykkä viettäköön vielä toistaiseksi kesää kuten parvekeamppelin pelakuu, joka hehkuu vielä hetken kesäisessä  loistossaan. Lähipäivinä siirrän sen pakkasia pakoon keittiön ikkunalle kukkimaan. Vuodenaikojen vaihteluihin emme voi vaikuttaa, mutta eikö olisi jo aika luopua jokakeväisestä ja syksyisestä kellon viisareiden kääntelystä ja jättää tämä talviaika pysyvästi voimaan? 

Entä syksyaika? Tällä kertaa mukavaa ja mielenkiintoista. Lokakuun alussa vietettiin kotikaupunkini ja Unkarin Pécsin ystävyyskaupunkisuhteen 60-vuotispäiviä. Olin juhlimassa kolmena iltana peräkkäin. Keskiviikkona 5.10. oli kirjallisuusluento, jossa tekstinäytteet luki Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi valittu Jussi Lankoski. Torstaina Sibeliustalolla sinfoniakonsertti,   kapellimestari ja viulusolisti olivat unkarilaisia kuten suurin osa illan musiikistakin oli tunnetuimpien unkarilaisten säveltäjien tuotantoa. Konsertin päälle jatkot joille en enää mennyt vaan tulin kotiin nukkumaan. Jos olisin mennyt, olisiko pankkikorttinikaan kadonnut  kuten turhan aikaisen kotiin paluun tiimellyksessä tapahtui? Maksoin kortilla taksimatkan, luulin laittaneeni kortin koteloon kuten tavallista. Mutta kun tunnin parin leppoisan kotona oleskelun jälkeen vilkaisin koteloa, se oli tyhjä! Ei löytynyt taskuista, ei laukun lokeroista.

Äkkiä takki päälle ja etupihalle taskulampun kanssa korttia etsimään! Ei löytynyt. Soitin taksikeskukseen, josta otettiin yhteyttä minut kotiin tuoneeseen taksinkuljettajaan. Korttia ei löytynyt  autostakaan. Onneksi kaiken panikoinnin keskellä hoksasin soittaa kännykkään tallentamaani numeroon ja kuolettaa kortin. Sen jälkeen kipaisin vielä pihalle lamppu kourassa katselemaan, turhaan. Olisiko se sittenkin luiskahtanut taksin tuolin ja selkänojan väliseen rakoseen, josta kuski ei hoksannut sitä etsiä vai ehtikö joku pihalla liikkunut öinen kulkija napata sen mukaansa? Kortin etupuolella oli nimeni painettuna, takana nimikirjoitus. Kukaan ei ole ilmoittautunut löytäjäksi.  

Unkariviikon pääjuhla oli perjantaina 7 päivä lokakuuta Ristinkirkossa. Viulutaituri Barnabás Kelemen sielläkin soittamassa, säestäjänään pianisti Virva Garam. Viulisti Mervi Myllyoja, Lahden  Mieskuoro, Uusi-Lahti kamariorkesteri sekä Ristinkirkon urkuri Pauli Pietiläinen esiintyivät, kummankin ystävyyskaupunginjohtajan puhe sekä entisen suurlähettilään juhlapuhe ym. kuuluivat illan ohjelmaan. Väliaikakahveilla tapasin tuttuja, joiden kanssa ei oltu nähty vuosikymmeniin. Tunnistimme sentään vielä toisemme.

Ja pari viikkoa sitten olivat perinteiset lapsenlasten ideoimat ja äitinsä taustatuella toteuttamat hurmaavat Halloween-juhlat, sattuneesta syystä hiukan etuajassa. Olivat keksineet pari uutta leikkiäkin, joita me vanhat ja nuoret yhdessä leikimme. Olin pukeutunut Puolukaksi, menomatkalla päätinkin olla Punahilkka. Sutta en illan mittaan kohdannut, mutta kotimatkalla kadotin myssyni. Erinäisten etsintöjen jälkeen se löytyi minut kotiin tuoneen ystäväpariskunnan auton takapenkiltä.

Nyt on uusi pankkikortti kotelossa ja vuosikaudet päätäni lämmittänyt jo hiukka kulahtaneen näköinen myssy kotona naulakon päällä. Kun vielä saan kännykän talviaikaan, voinkin alkaa valmistautua tämän syyskauden odotetuimpaan juhlaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Siihen asti arki olkoon juhlaa. Parvekkeen kukka-amppelin tilalla kynttilälyhty.  

maanantai 19. syyskuuta 2016

Kipinä

Mikä se panee ihmisen vuodesta toiseen hakeutumaan toimitsijaksi urheilukilpailuihin, vapaaehtoistöihin jos jonkinlaisiin  tapahtumiin, uhraamaan aikaansa saamatta työstään muuta palkkaa kuin ehkä vapaalipun kyseisiin karkeloihin? 

Se on se kipinä. Sama kipinä joka panee ilta illan jälkeen lähtemään tanssitreeneihin, näytelmäharjoituksiin, palloa potkimaan tai lätkimään kiekkoa kotitekoisella mailalla pihapeleissä, haaveilemaan oikeista luistinradoista, vaikka luistimien hankkiminenkin on vielä niin sanotusti vaiheessa. Itse sain kipinän tämän jutun kirjoittamiseen hiljattain ilmestyneestä Michael Sundstenin kirjasta "Jäähän kohdistunut rakkaus", jonka tilasin verkkokaupasta lahjaksi perheen lätkäfanille, mutta innostuinkin ensin lukemaan itse. 

Kirjassa 20 suomalaista kiekkolegendaa, joukossa mm. Lalli Partinen, Matti "Mölli" Keinonen, Timo Jutila, Aleksander Barkov Jr. kertovat oman tarinansa siitä miten kipinästä syttyi suuri roihu ja tunteenpalo lajiin nimeltä jääkiekko. He kertovat toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään sellaisiakin asioita joita ei ennen ole julkaistu. Omin sanoin, kukin omalla murteellaan, puhetyylillään ja sanavalinnoillaan. Kirjan erikoisuus ja vahvuus onkin siinä, että haastatteluja purkaessaan toimittaja Michael Sundsten on poistanut haastateltaville tekemänsä kysymykset ja jättänyt  ainoastaan kiekkolegendojen kertomat tarinat, jolloin lukija voi suorastaan kuulla heidän äänensä ja nähdä heidät, vaikutelma jota kirjan lukuisat valokuvat täydentävät. Toimittajan lyhyet kursivoidut tarkennukset ja välihuomautukset, joista kaikista kuvastuu kunnioitus haastateltavaa kohtaan, ovat kaikki harkittuja ja paikallaan.

Itselläni ei ole urheilullista taustaa muuta kuin sen verran mihin  aikoinaan kahden eri urheiluseuran toimistossa työskennellessäni sain tutustua. Kyllä sielläkin oli aistittavissa eri urheilulajeihin kohdistuneen kipinän sytyttymä palo ja innostus, voiton hurma ja pettymyksen karvaus. Mutta siitä huolimatta että oma jääkiekkoon  kohdistuva kiinnostukseni ajoittuu lähinnä suurten kilpailujen loppuotteluihin enkä ymmärrä lajista muuta kuin sen milloin kiekko soljahtaa maaliin, kiekkosuuruuksien tarinat olivat kiehtovaa luettavaa. Sain tietää, miksi Partisen vanhemmat halusivat ristiä poikansa Lalliksi. Urpo Ylönen puolestaan kertoo ensimmäisistä pelivarusteistaan näin: "Kyl äitiki teki varusteit mitä niitä siihe aikaa oli. Mul on simmonen, ei se oo rintapanssari vaan se oli käsivarsisuojus. Joku vanha pusero, mikä mul oli, ni siitä leikattii alaosat pois pistettii käsivarsisuojat ja siihen laitettiin semmosia nappulahuopia aina kaksi päällekkäin sikin sokin. Ne suojeli käsivarsia hyvin." 

Ei tuommoista tarinaa voi tänä päivänä liikuttumatta lukea, kyyneleet siinä väkisin pyrkivät esiin. Veli-Matti Ruisma oli aloittanut maailman suurille kilpakentille johtaneen uransa sukulaiselta saaduilla 45 numeron luistimilla, vaikka oma jalka oli ollut vielä kokoa 36. Kaikki sanomalehdet mitä kotiin oli tullut, oli käytetty liian suurten luistinten täytteeksi. Pihapeleistä oli pikkuhiljaa siirrytty jäädytetyille luistinradoille, jonne mentiin joko kävellen, pyörällä tai potkukelkalla pelivarusteita kuskaten. Kentältä ei olisi maltettu lähteä pois ollenkaan. "Välil tosi tappelun kans piti käyä syömässä, joskus luistimet jalassa, mut välillä ne  joutu ottaa pois", Petri Skriko kertoo. Hän sanoo myös: "Urheilussa pitää osata erootella harrastus ja ne ketkä haluaa mennä eteenpäin."  Kaikista ei tule tähtiä vaikka olisi millainen kipinä  ja kiinnostus lajia kohtaan, ei vaikka olisi vahvat jalat kuten Matti Keinosella tai jollakin toisella rohkeutta vaativa ammatti. Eivätkä kaikki tähtiin tähtääkään, jääkiekko on monelle rakas harrastus joko kentällä kiekkoa lätkien tai katsomosta sitä seuraten.

Mutta pelin hurmassa vaanii myös vaaransa. "Jääkiekko on kontaktilaji. Kyl se vaan raju laji on. Se pitäis muistaa, ku sitä rupee harrastaa. Pitää olla valmis ottaa iskuiki vastaa", sanoo lahtelaislähtöinen Toni Lydman. Eräs syy hänen kiekkoilijauransa lopettamispäätökseen olivat aivotärähdykset, joiden lukumäärää hän ei itsekään tarkalleen muistanut. Vaikka hän oli toipunut niistä kaikista hyvin, katsoi hän parhaaksi tehdä sen kun " nyt voi lopettaa suht terveenä."

Vuonna 1985 syntynyt turkulainen urheilutoimittaja Michael  Sundsten on aikaisemmin julkaissut tietokirjan jääkiekon Pohjola-leiristä ja tänä syksynä ilmestyneeseen lähes 400 sivuiseen "Jäähän kohdistunut rakkaus" on tulossa toinenkin osa.