keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Seksuaalista ynnä muuta häirintää


En ollut tehnyt uudenvuoden lupauksia, mutta vuoden vaihtumisella oli puhdistava vaikutus. Vuoden aikana kerääntynyt painolasti, mielenkuona oli kerralla pyyhkäisty pois samalla kuin pöytäpäivyrin muistiinpanojen tuhrimat lehdetkin, asetettu telineeseen uusi, tulevien päivien piukka pino.

Edellä oleva katkelma on parin vuosikymmenen takaisesta päiväkirjastani. En tiedä, onko tämän päivän pankkineideillä enää työpöydällään paperipäivyriä, epäilen että ei. Tosin eipä taida kohta olla enää pankkineitejäkään, robotit korvaavat heidät. Ja robottien yhteisöissä kuluneen syksyn kuuma aihe, seksuaalinen häirintäkin lienee tuntematon käsite.

Minun nuoruuteni työyhteisöissä tyttö, jota miespuolisten esimiesten tai työtovereiden taholta ei koskaan häiritty vaikkapa huomauttamalla kauniista silmistä tai sutjakoista sääristä, saattoi kokea itsensä jotenkin vialliseksi tai ulkopuoliseksi. Ohimennen ja kevyellä kädellä tapahtunut pyllylle taputtelukin saattoi vielä olla sallittua, lääppiminen tai kouriminen sen sijaan ei. Mutta ei ole olemassa tilastoja siitä, kuinka moni nainen tai mies joutui päivästä toiseen sellaistakin sietämään ja suosion tai jopa työpaikan menettämisen pelosta salaamaan sen. Oli siis korkea aika nostaa asia julkisuuteen.

Omalla kohdallani luulin "parasta ennen" päivämäärän menneen jo aika päiviä ohi, vaan kuinkas kävikään! Joulun alla marketin  kassajonossa tunsin takapuolessani töytäisyn, joka sai minut vilkaisemaan vihaisesti taakseni. Joku ukko siellä seisoi ostoskärrynsä takana ja katsoi oikeudekseen muksaista minua kärryllään. Jotenkin sen olisi ehkä ymmärtänyt jos hänen edessään olisi ollut tiukkojen farkkujen verhoama timmi herkkupeppu, mutta näköjään litteäpyllyinen paksujen toppavaatteiden peittämä mummokin vielä kelpasi kohteeksi. Ja hetken kuluttua uusi töytäisy! Kassajonon etummainen asiakas kaiveli kaikessa rauhassa kolikoitaan, edessäni seisovalla miehellä oli kärrykuormallinen ostoksia, joten siinä ahtaassa rakosessa seisoessani minulla ei ollut mahdollisuutta siirtyä senttiäkään eteen päin. Kun takamustani tuupattiin kolmannen kerran, käännyin oikein kunnolla katsomaan että ei kai vain valtakunnan kuuluisin seksuaalinen häiritsijä, itse herra Hakkarainen seisonut kärryjen takana! Ei, ei ollut hän. Tämä oli kalpeakasvoinen vanha mies, jonka väsynyt katse tähyili jonnekin kassajonon takaisen katon ja seinän rajaan. Kyseessä ei siis ollutkaan seksuaalinen häirintä! Ei kiukkuinen kassajonon tyrkkiminen eteen päin, vaan tahaton töniminen kun hän vapisevilla jaloillaan yritti pysytellä pystyssä kärrynsä takana. Ehdin jo harkita että pitäisikö kysyä hänen vointiaan kun etummmaisena ollut täti oli viimein löytänyt tarvittavan määrän kolikoita pussinsa pohjalta ja jono liikahti himpun verran eteen päin. Aivan kuin eteisaulan suunnalta olisi samalla leyhähtänyt tuulahdus uutta raikasta ilmaakin hengitettäväksi.

Ostokset maksettuani vilkaisin perästäni tullutta miestä, joka kärryjen palautuspaikan luona alkoi asetella vähäisiä ostoksiaan kassiinsa.  Kysyisinkö nyt hänen vointiaan vai toivottaisinko hyvää joulua? En tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoin matkaani. Näin me ihmiset välttelemme kohtaamasta toisiamme kun emme tiedä, miten meihin suhtauduttaisiin. Koettaisiinko voinnin kysyminen tai hyvän joulun toivotus tuntemattomalta hyvän tahdon eleenä vai jonkin asteisena häirintänä? Toisen henkilön yksityisyyteen puuttumisena? Entä jos sanoisin bussipysäkillä kohtaamilleni iloisen näköisille ekaluokkalaisille jotain ystävällistä, lähtisikö koululta välittömästi vanhemmille viesti lapsia kyttäävästä tuntemattomasta naisesta? 

Elämme hyvin herkkähipiäisiä aikoja kun jopa toisen henkilön olemukseen kohdistuva kaikenlainen huomautteleminenkin tulisi erään ministerin mielestä olla lailla kiellettyä. Seksuaalisesta härinnästä ja kiusaamisesta tehtävä rikosilmoitus on oikein ja paikallaan, mutta eiköhän jokainen tavallisella talonpoikaisjärjellä varustettu kansalainen ihan itse osaa päätellä, mikä on seksuaalisen häirinnän, kohteliaisuuden ja arkipäivää kummasti elävöittävän hienoisen flirtin välinen ero.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Suomineidon synttärit


Yökylässä ollut lapsenlapsi ehdotti itsenäisyyspäivän aamuna että laulaisimme satavuotiaalle Suomelle "Paljon onnea vaan..." Lauloimme. Minkä jälkeen hän räpläsi puhelintaan ja ilmoille kajahti Porilaisten marssi ja Finlandia, jonka hiljalleen  voimistuvista alkusoinnuista tunnistimme luonnonääniä. Pyysin häntä etsimään myös Veteraanin Iltahuudon, joka sai minut kyynelehtimään, muistelemaan veteraanien hautausmaalla lepäävää, sekä talvi- että  jatkosodassa taistellutta isääni. Hänen kuvansa oli pikkupöydällä Suomenlipun vierellä. Ulos vilkaistessani totesin että luontokin kunnioittaa satavuotiasta Suomea pukeutumalla harsomaisen ohueen valkeaan lumivaippaan. "Ei luonto kunnioita meitä vaan meidän pitää kunnioittaa luontoa", lapsenlapsi huomautti. 

Päivällä paikalle pelmahti lisää porukkaa. Syötiin ja kahviteltiin, joku katsoi televisiosta Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Sitä ennen olin ehtinyt silmäillä kirkonmenoja sen verran että olin nähnyt  presidenttiparin saapuvan paikalle. Vilkkaan päivän hiljennyttyä iltaa kohti  korkkasin siideripullon ja istuin television ääreen. Uutisissa näytettiin "satavuotiaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion" kansalaisia jonottamassa ruokakasseja! Sitten siirryttiin "etkoille" kohti linnanjuhlia lasiseinäiseen studioon, johon juhlapukuinen kondiittorimestari oli kuljettanut näytille kokonaista kolme komeaa täytekakkua. Eikä ainoastaan näytille, vaan juhlapukuinen toimittaja leikkasi niistä kimpaleen sekä omalle että toisen juhlapukuisen toimittajan lautaselle ja he alkoivat syödä maiskutella niitä televisiokatsojien seuratessa vesi kielellä toimitusta! Koska samalla silmäilin päivän lehteä, minulle ei täysin selvinnyt mikä oli homman nimi, vain ja ainoastaanko mainostaa kyseisen kondiittorin luomuksia ajatuksella "kateelliset katselkoot päältä kun nappaat riemun sieltä, toisen täältä!"

H-hetki lähestyi. Ja siinä he seisoivat, illan isäntäpari tv-toimittajien haastateltavina. Pidin rouva Haukion puvun väristä ja mallista. Oli ollut hieno ele antaa se vuoden suunnittelijaksi valitun nuoren naisen toteutettavaksi. Pidän myös siitä että hänellä ei ole tarvetta esitellä kireiden trikoiden verhoamaa vauvavatsaansa kuten nykyään näkyy olevan tapana, vaan puvun kangas laskeutui kauniisti ylhäältä alas asti.  Oli myös hieno ele kutsua juhliin vuosikymmenten varrella eri yhteiskunnan alueilla kunnostautuneita veteraanikansalaisia kuten myös nuoria tulevaisuuden toivoja. Ikikaunottaret Aira ja Lenita  hymyilevinä ja räiskyvinä kuten aina. Kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari kauniisti harmaantuneina, arvokkaasti ikääntyneinä  odottivat tyynesti kättelyjonossa vuoroaan. Suomisen Ollina tunnettu Lasse Pöysti poikansa saattamana, hurmurinäyttelijä Esko Salminen pönäköityneenä, mutta tuttu pilke silmäkulmassa hänen tervehtiessään illan emäntää. Ikä on ihmisen kunnia, ajattelin. Jotkut kansanedustajat  olivat ehostautuneet niin tuntemattoman näköisiksi että oli suoranainen ihme, miten tv-selostajat tunnistivat heidät. Muuten olen samaa mieltä siitä, että kansanedustajat voisi kutsua ainoastaan kerran tai korkeintaan kaksi kertaa neljävuotiskautensa aikana Linnan juhliin, jolloin yhä useammalla kansan edustajalla olisi mahdollisuus päästä mukaan. Olkoonkin että en liene ainoa, joka kuumissaan tungeksivaa juhlakansaa katsellessaan huokasi helpotuksesta että sai löhötä omalla kotisohvallaan.

Mutta sitten, ei voi olla totta! Kättelyn edetessä televisioruudun alareunassa alkaa pyöriä laskuri, joka ilmoittaa "kenestä illan kuningatar" äänestyksen kulloisenkin tilanteen! Rallitähden tyylikkään näköinen rouva on johdossa, seuraavana illan emäntä ja kolmantena hiihtolatujen kuningatar. Tämäkö muka satavuotias sivistysvaltio, jollaiseksi maatamme oli päivän mittaan myös ehditty mainostaa? Tunnen syvää myötähäpeää. Vai olenko minä vain paikoilleni jämähtänyt kalkkis, joka ei ymmärrä että historian havinaa tärkeämpää on se, kenen suunnittelemat asut ja korut pääsevät parhaiten esille? Mitkä ovat kulloisetkin muodin trendit meillä ja maailmalla? Itsekin liike-elämässä toimineena olen täysin unohtanut että raha se on joka ratkaisee ja kauppa se joka kannattaa! Esimerkiksi Lenita lienee oivaltanut sen tosiasian jo syntyessään. Isänmaallishenkisen haastattelunsa päätteeksi hän kehaisee olevansa mukana Nokian uudessa nousussa kuten aikoinaan oli ollut ensimmäisessäkin. Mainoskasvona tietty. Melkoinen saavutus kahdeksankymppiseltä!

Ensimmäisen kättelyjonon jälkeen olikin uutisten vuoro. Aikaisempina vuosina Linnan juhlien televisiointi on jatkunut fem-kanavalla tauotta, mutta nyt siellä pyöri Milanon naisten paratiisi, jonka katsomisen olin poikkeuksellisesti päättänyt jättää seuraavaan päivään. Ja niin siinä kävi että sillä aikaa kun  uutisankkuri jorisi päivän aikana moneen kymmeneen kertaan kerrottuja uutisia, sekä Suomen hallitus että diplomaattikunta ehtivät televisiokatsojilta salaa livahtaa Linnan juhliin. Ministereistä ei niin väliä, mutta eikö olisi ollut kohteliasta vaikka jälkeen päin näyttää ulkomaisten diplomaattien saapuminen satavuotiaan Suomineidon syntymäpäiville?

Siinä missä julkkiskaunottaret ja kirkkaan keltaiseksi tukkansa värjännyt laulaja ja siskonsa sekä jokunen herrahenkilö saivat runsain mitoin mediahuomiota, moni illan kaunotar, kuten aikoinaan Afganistanista Suomeen tulleen, vuoden pakolaiseksi nimetyn miehen kuvankaunis puoliso ja hänen tyylikäs jäänsininen iltapukunsa jäivät täysin huomiotta. Parin päivän kuluttua iltapäivälehden "Linnan juhlien tuntemattomia kaunottaria" osiossa hänetkin sitten esiteltiin. Hyvä että edes silloin. Orkesterin solisteina esiintyneiden Katri-Helenan ja Diandran esityksistä näytettiin pätkiä kotikatsomoihinkin, mutta juuri kun virittäydyin kuuntelemaan tenori Pentti Hietasen upeaa esitystä, hups! Televisioruutuun ilmestyykin toimittajatyttö haastattelemaan jotakuta julkimoa ruotsiksi ja sitä jutustelua kestää niin kauan että tenori on laulunsa laulanut. Perskale!

Merkilliseksi on maailma muuttunut, mutta siinä muutoksessa on vai yritettävä pysytellä mukana. Kysyin lapsenlapseltani, että  vieläkö heitä koulussa kutsutaan tytöiksi ja pojiksi vaiko kouluhenkilöiksi? "Meitä kutsutaan herrasväeksi", oli vastaus. Minulle ei oikein selvinnyt, oliko hän tosissaan vai velmuiliko vain? Juhlien jälkeisenä aamuna hemmottelin itseäni katsomalla Areenalta nostalgiselle 50-luvulle sijoittuvaa Milanon naisten paratiisia, jonka henkilögalleria lumoaa ja tarinan juonenkäänteitä on edeltä käsin mahdoton arvata.  

Lumoavaa joulun odotusta ja hyvää, joko vanhan- tai uudenaikaista joulujuhlaa kaikille! 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Iloa säkenöivä järjestys



Kirjastoautolta käteeni tarttui japanilaisen Marie Kondon kirja "Siivouksen elämänmullistava taika." Sen luettuani pitkään vireillä ollut "kuolinsiivoukseni" vaihtui vähemmän lopullisen tuntuiseksi "konmarittamiseksi". Vaikka en kaikista kirjan ohjeista, kuten vaatteiden viikkaamisesta pieniksi natturoiksi tai biojätepussin laittamisesta pakastimeen innostunutkaan, yksi oli ylitse muiden: Kotiin kertyneiden tavaroiden säilyttäminen tai hävittäminen tulee tapahtua ILON kautta! Eli tuottaako tämä esine minulle enää iloa? Ellei, on aika kiittää sitä aikaisemmin koetuista ilon ja onnentunteista ja hyvästellä se lempeästi, mutta päättäväisesti.

Aloitin olohuoneen nurkkahyllyn valokuvakokoelmasta, jossa jokin ei sopinut joukkoon, mutta vasta nyt oivalsin, että mikä. Olin laittanut lasten ja lapsenlasten kuvien keskelle oman kuvani, jossa istun syntymäpäiväkukkieni keskellä. Vaikka olen siinä pirteän ja nuorekkaan näköinen, koin sen olevan muistutus elämän rajallisuudesta ja poistin sen. Ja kas kummaa, aivan kuin kuvien lapset ja nuoret olisivat huokaisseet helpotuksesta ja alkaneet hymyillä entistä vapautuneemmin ja itsellenikin tulee kuvia katsoessani kevyt iloinen olo! Toisessa huoneessa olleelle äitini kuvalle tein samoin. Kuva oli otettu isän siunaustilaisuudessa, ja vaikka äidillä oli siinä hopeanhohtoinen huivi harteillaan ja uudet kiharat päässä, hänen ilmeensä oli niin väsynyt ja surullinen että sitä katsoessani omakin mielialani laski. Poistin kuvan ja laitoin sen tilalle toisen, jossa äiti istuu parveketuolissa arkivaatteet päällä hymynhäive kasvoillaan. Lattialla tuolin vierellä hehkuu punakukkainen pelakuu. Kuva viestittää äidin kanssa vietetyistä hyvistä hetkistä ja kun katseeni osuu siihen, saatan huikata: Moi, äiti!

Entäs matkamuistot? Tuottaako lähes kolmekymmentä vuotta sitten Jordanian Akabasta tuomani hiekkapullo enää iloa? Ei tuota. Muistan miten ihmeissämme katselimme kun miehet puhalsivat mehupillillä eri väristä hiekkaa lasipulloon ja tuloksena oli toinen toistaan kauniimpia palmujen, kukkasten ja kamelien kuvia, kirjoituttivatpa jotkut matkailijat kuvioiden sekaan oman nimensä. Innoissani ostin yhden ison ja muutaman pikkupullon, jotka lahjoitin läheisilleni. Mutta vuosien myötä matkan muistot ovat haalistuneet ja hiekkapullokin on kuljeksinut milloin milläkin hyllyn kulmalla. Sisältö olisi helppo kaataa roskikseen ja pullo viedä lasikeräykseen, mutta koska se tuntuisi suoranaiselta rikokselta tuntematonta hiekkataitelijaa kohtaan, kysyin, haluaisiko joku sen. Kyllä! Keväällä hiekkapullo saa uuden elämän nuoren perheen terassilla katseenvangitsijana.

Nurkkahyllyn perkaamisen jälkeen vuorossa oli kirjahylly. Tietokirjasarjan kokoaminen oli aikoinaan jäänyt kahteen ensimmäiseen osaan, ne revin ensimmäiseksi, sivut paperi- ja kannet pahvikeräykseen. Saman kohtalon kokivat sekä lahjaksi saadut että itse ostamani unkarinkieliset kirjat. Ainoastaan "Vanhan Kalevalan esipuhe suomeksi ja unkariksi" sekä pari värikästä lastenkirjaa jätin. Unkarilaiskirjailijoiden suomennettuja teoksia en hävittänyt. Muutama joko poistomyynnistä ostettu tai jotain muuta kautta hyllyyni kulkeutunut iloa tuottamaton tarpeettomaksi kokemani kirja joutui myös roskiin. Sen jälkeen kävin jokaisen hyllyn kirja kirjalta läpi. Mitä aarteita sieltä löytyikään! Muistoja ja tunnelmia. Omistuskirjoituksia. "Matkailija, vaeltaja minä olen ja joka päivä löydän uuden seudun sielustani". Nämä Kahlil Gibranin sanat rakkaat lapseni ovat kirjoittaneet erään  syntymäpäivälahjaksi antamansa kirjan etulehdelle. Mutta olisiko jo Marie Kondon vaikutusta se, että viime vuosina saaduissa kirjoissa enää vain harvassa on omistuskirjoitus? En itsekään ole enää kirjoittanut silloin tällöin ostamiini kirjoihin nimeäni, lahjaksi annettuihin olen laittanut pienen kortin kirjan väliin. Siten ne olisi helpompi laittaa kierrätykseen, myydä kirppiksellä tai tarjota antikvariaattiin. Pyyhin pölyt hyllyiltä, asettelin kirja-aarteeni takaisin paikoilleen. Monet niistä haluan lukea uudelleen. Ja vaikka en lukisikaan, niiden hävittäminen tuntuisi vielä pahemmalta kuin hiekkapullon tyhjennys. Seuraavaksi konmaritin työpöydän kaapin ja laatikon, samoin nukkumahuoneeni törkyhyllyt.

- Mitä täällä on tapahtunut? Ystävä kysyy silmäillessään olohuonettani. - Miten niin? - No kun täällä on jotenkin väljempää ja selkeämpää kuin ennen, hän sanoo. - Ei mitään muuta kuin että olen siivonnut kirjahyllyni. Niin ja löysin makurin hyllyn perältä tuon lampun, selitän. Mustalla pikkupöydällä valkoinen lasipallo, jonka päällä on pieni musta kupu kuin lakki lumiukon päässä, työnantajalta aikoinaan saatu joululahja jonka olemassaolon olin unohtanut. Ystävä ei usko selitystäni vaan yrittää löytää muitakin muutoksia, mutta kun niitä ei löydy, on vain uskottava konmarittamisen ihmeelliseen taikaan. (Marie Kondon toinen suomennettu teos on tuo otsikon "Iloa säkenöivä järjestys.")

Mutta kaikkea iloa tuottamatonta esineistöä ei kuitenkaan voi hävittää, vaikka Marie Kondo kehottaa esimerkiksi keittiövälineiden, astioiden ym. kohdalla niin tekemään. Jonkin naarmuuntuneen taikinakulhon tilalle voi hankkia uuden värikkäämmän, mutta iloa tuottamattomien käyttökelpoisten pannujen ja kattiloiden uusiminen tulisi turhan kalliiksi. Aikomukseni on kuitenkin käydä keittiön kaapit ja laatikotkin läpi, mutta kaikkein kovin konmarittaminen on vielä edessä päin. Vaatteet! Komeroissa tulisi siistiä ja selkeää jos kylmästi hävittäisin kaiken tarpeettoman ja iloa tuottamattoman kuten vaalean pitkän jakun tai hiekanvärisen housupuvun, joita en ole käyttänyt viiteentoista vuoteen. Mutta entä jos niille tuleekin vielä käyttöä? Tai jos laihtua hupsahdan niin että pitkä kapea tummansininen hame mahtuu vielä päälleni? Takkejakin on hyvä olla siltä varalta jos vaikka jonkin vetoketju menee rikki eikä sitä heti ehdi korjauttamaan jne jne. Vedän välillä henkeä ja kerään voimia vaatekaappien konmarittamiseen, jonka senkin aion vielä tämän vuoden puolella tehdä.

Mutta biojätepussia en laita pakastimeen! En vaikka minulla olisi miten tyhjä ja tilava pakastin.  Marie Kondo kertoo tekevänsä niin silloin jos ei ole aikaa tai mahdollisuutta viedä jätepussia ulos roskikseen eikä hän halua sen haiskahtelevan keittiössä. Vaikka hän kertoo pakastimeen laittamassaan pussissa olevan vain melko tuoreita jätteitä, ei silti onnistuisi minulta. Ellen voi heti viedä sitä ulos, laitan parvekkeelle tai ellei olisi parveketta, saisi haiskahdella keittiössä.

Ehkä konmaritusta voisi soveltaa myös ihmissuhteisiin. Jos jokin aikaisemmin iloa tuottanut ystävyys- tai tuttavuussuhde on muuttunut ilottomaksi, silloin tällöin väkisin ylläpidetyksi yhteydeksi, ehkä kummallekin osapuolelle armeliaampaa olisi lopettaa se kokonaan tai ainakin pistää joksikin aikaa jäähylle?



tiistai 10. lokakuuta 2017

Olet vieläkin niin salskean näköinen...



- Olet vieläkin niin salskean näköinen, Sándor. Vaimo sanoo miehelleen samalla kun ojentaa hänelle hänen kävelykeppinsä. Repliikki joka kaikkien alamaailman kauhujen keskellä lämmitti mieltäni Vilmos Kondorin dekkarisarjan toisessa osassa "Budapestin synnit". Repliikissä hehkuu unkarilaisuuden ydin, sen Unkarin ja unkarilaisuuden, johon itse aikoinani rakastuin. Vai onko joku kuullut suomalaisemännän sanovan miehelleen noin? En minä ainakaan sanonut silloin kun siihen vielä olisi ollut tilaisuus. Ei, me odotamme että mies huomioi meidät. Ellei, syytös henkisestä julmuudesta, ja ei kun eropaperit vetämään!

Tarinan Sándor on eläkkeellä oleva rikosetsivä, joka edelleen selvittelee rikoksia. Kipuilevan polvensa vuoksi hän kaupungilla liikkuessaan joutuu tukeutumaan kävelykeppiin. Kotona häntä odottaa vaimon valmistama päivällinen. Ja myöhemmin illalla vaimo ilmestyy selän taakse höyryävä tee- tai kahvikuppi kädessään. Avioliitto on Sándorin toinen. Hänen ensimmäisen vaimonsa ja pienen tyttärensä "Leninin pojat" ovat aikoinaan surmanneet tuon ajan poliittisissa kahinoissa. Tämä jo lähes 20 vuotta kestänyt liitto Terézin kanssa on lapseton ja Teréz omistautuu parisuhteensa vaalimiseen. Olisiko niin että ensimmäistä, usein hyvin nuorena solmittua liittoa moni meistä pitää itsestäänselvyytenä ja vasta toisen tai kolmannen suhteen vaalimiseen osataan panostaa kunnolla?

Mutta osaa toki unkarilainen mieskin hellitellä sanoillaan. "Olitte kalamarkkinoiden kaunein nainen." Johanna Adorjánin kirjassa "Rakkaudessa erottamattomat" mies sanoo vaimolleen heidän palattuaan kutsuilta, joilla on ollut muitakin naisia. (Olen kirjoittanut tästä enemmän eräässä aikaisemmassa blogissani.) Koko pitkän avioliittonsa ajan pariskunta on teititellyt toisiaan. Tarina ei kerro, miksi mies kutsuu juhlia kuin juhlia kalamarkkinoiksi. "Eivätkö olekin kauniita?" Vaimo kysyy haettuaan puutarhasta ruusuja maljakkoon. "Yhtä kauniita kuin te", mies toteaa.

Esimerkkipariskuntani ovat jo ikäihmisiä. Olin hiljattain naapuripitäjässä häissä, joissa isänsä käsipuolessa kirkkoon saapunut morsian lauloi tulevalle puolisolleen rakkauslaulun ennen kuin he astuivat alttarin eteen vihittäviksi. Myöhemmin illalla, en muista, ennen vai jälkeen häävalssin, sulhanen puolestaan lauloi vastavihitylle vaimolleen: "Sua vain yli kaiken mä rakastan Sinä taivaani päällä maan..." Ja minä sukulaistäti, ei ei, en laulanut! Mutta pois lähtiessäni ohjeistin morsiusparia:  "Sanokaa joka päivä toisillenne jotakin nättiä." (Minä jonka omia sanomisia kukaan ei enää ole muistelemassa! Ja ne jotka ehkä muistavat, huomaavaisesti vaikenevat.)

"Sanoisit edes joskus jotakin nättiä", suomalaisemäntä huokaa miehelleen, joka ei puhu muusta kuin säästä ja siitäkin useimmiten vain pakon edessä. Mies vaikenee. "Ruusu", hän viimein murahtaa. Oi, mutta sehän on nättiä!

Olen tässä kirjoittaessani miettinyt, miltä se kuulostaisi, jos joku herrahenkilö sanoisi minulle: "Olitte marraskuun markkinoiden kaunein nainen." Kamalalta! Sen sijaan: "Olitte Joulukylän kaunein nainen", tuntuisi jo paljon paremmalta.

Sitä odotellessa, heips kaikille!

torstai 17. elokuuta 2017

Kaksi tuokiokuvaa


- Täällä näkee kaikenlaista, bussikatoksen penkillä istunut nainen naurahti. Olin samaa mieltä. Se, että pysäkille lyllertää kaksi vierasta kieltä melskaavaa pitkiin hameisiin ja päähuiveihin, hijabeihin sonnustautunutta naista lastenvaunuja lykkien, ei enää hämmästytä ketään. Mutta tämä:

Iso sininen avoauto, oikea vanhanajan kosla viilettää Vapaudenkatua  keskustaan päin. Etupenkillä kaksi rennon oloista kaveria, takana kolmas mies sotkuinen tukka tuulessa hulmuten. Mutta seurueen komein kunkku on etupenkin selkänojalla istuva iso musta koira! Uljaan näköisenä, mustavalkoinen pää korkealla se vauhdin hurmasta nauttien, vaiko sitä peläten katsoo tiukasti menosuuntaan päin. Mikä hauska, hillitön välähdys elämän monimuotoisuudesta! Etäisesti koira muistutti presidentin Lennu-koiraa, mutta tämän komistuksen rinnalla Lennu näyttäisi kääpiöltä.

Aikaisemmin päivällä olin torin toisella puolella apteekissa seisaaltani odottanut vuoroani yli puoli tuntia. Kun jokin istumapaikka oli vapautunut, siihen oli ollut monta minua huonommin liikkuvaa  ihmistä pyrkimässä. Olin jo harkinnut että lähtisinkö ja antaisin vuoronumerolappuni juuri sisään tulleelle vanhalle pariskunnalle, mutta päätin kestää loppuun asti ja vastedes toimittaa asiani jossain laitakaupungin hiljaisemmassa apteekissa. Mutta Suomen kansa on tottunut odottamaan, taisin olla ainoa joka huokaili ja vaihtoi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle. Juuri saapuneet mies ja nainenkin olivat asettuneet tyynen näköisinä seinän vierustalle seisomaan. Ja ovi käy koko ajan, kaiken ikäistä asiakasta lappaa sisään. Joitakin sentään poistuukin, vaikka välillä tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin tauluille kilahtaa uusi punainen numerovalo. Eräässä loosissa naisasiakas näyttää jääneen suustaan kiinni, selittää seisoaltaan virkailijalle jotakin. Onkohan se päättänyt kertoa koko elämäntarinansa välittämättä vähääkään siitä, että pilvin pimein ihmisiä istuu ja seisoo odottamassa  vuoroaan! Päätän lähteä vaivihkaa kurkkaamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta en ehdi ottaa askeltakaan kun naisen edestä nousee huonokuntoisen  näköinen mies, joka ilmeisesti on istunut asiakastuolilla koko ajan ja nainen on ehkä keskustellut virkailijan kanssa hänen lääkitykseensä  liittyvistä asioista. Pariskunta lähtee etenemään kassoja kohti niin että nainen työntää rollaattoriaan ja mies seuraa lyhyin vapisevin askelin hänen perässään, pitää kummallakin kädellään naisen olkapäistä kiinni. Voi hyvä Jumala tätä ihmisen elämää! Näky saa kyyneleet silmiini, häpeän omia äskeisiä ajatuksiani. En nähnyt, miten he jatkoivat matkaansa, oliko heillä ehkä ulkopuolella kyyti odottamassa. Oliko nainen miehen omaishoitaja vai hädässä ystävää auttamaan lähtenyt lähimmäinen, pohdiskelin kadulle tultuani. Ja miksi miehen ylipäätään oli tultava sinne apteekkiin, eikö nainen olisi voinut hoitaa hänenkin asiansa, vaikea tietää. 

Minulla oli lista asioita toimitettavana, mutta ilmeisesti apteekissa seisoskelu oli vienyt voimani niin, että hoidin vain pari kiireisintä asiaa ja puuskutin torinlaidan bussipysäkille. En edes vilkaissut torikahvilan tahi myyntipöytien suuntaan, vaan lopen uupuneena lysähdin bussikatoksen penkille istumaan. Onneksi ohi porhaltanut sininen avoauto komeine koiraherroineen pelasti päiväni!  Näky oli niin riemullinen, että me kaksi toisillemme tuntematonta naista jotka muuten olisimme istuneet puhumattomina eteemme tuijotellen, riehaannuimme rupattelemaan niitä näitä eikä pilvisen päivän hiostavan nihkeä sää tuntunut enää lainkaan niin uuvuttavalta kuin hetki sitten. 

perjantai 4. elokuuta 2017

Elämä on luopumista


Ikääntyessä sen huomaa, että elämä on luopumista, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin, kiitollisuutta siitä että ei ole vieläkin huonommin. Että on saanut elää ja kokea monenlaisia asioita, joista osaa muistelee ilolla, osan haluaisi unohtaa. Olisiko tämä  ensimmäinen kesä, jolloin en haikaile sen syvällisempää kesätunnelman kokemista kuin mitä minulle annetaan, mihin voimani riittävät? Olisiko viileällä säällä, sillä että parvekkeella tarkeneminenkin on jo harvinaista herkkua, osuutensa mielen tyyneyteeni? Vai olenko vain viimein kasvanut aikuiseksi, oppinut olemaan haikailematta enempää kuin mihin rahkeet riittävät.

Kesän kohokohtana muistoissani kimaltelee taannoinen, jo perinteeksi muodostunut kolmen sisaren tapaaminen Turussa. Lounas jokilaivalla, sukutapaamiset ja keskustelutuokiot ruokailuineen ja kahvitteluineen puutarhapöydän ääressä leppeässä kesäsäässä. Ja kotiinlähtöpäivän pökerryttävä kuumuus kauniin kaupungin kaduilla! Ehdottomasti kuluneen kesän kuumin päivä, jonka jälkeisenä yönä sydämeni läpätteli kuin pelästynyt pieni lintu. Onneksi on hyvät rytmihäiriölääkkeet.

Kesäisestä torista kerroin jo edellisessä jutussani. Melko harvakseltaan siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tiistaipäivien kesäkirppiksellä satamassa käväisin silloin kun läheisilläni oli siellä myyntipöytä. Kansaa oli paljon, aurinko paistoi ja järvi kimalteli. Ja kesken kaiken lapsenlapsi sai tietää saaneensa kesätöitä ja siitäkös riemu repesi! Näinä aikoina kesätyöpaikan saantikin ennen syksyllä jatkuvia opintoja on kuin lottovoitto. Mutta iltaa kohti taivas tummeni ja kotiin ehdittyäni alkoi sataa kaatamalla. Kirpputoritavarat ja myyjät eivät onneksi olleet kastuneet kuin vähän ja myyntivoittoakin oli tullut ihan mukavasti.

Eilen oli aurinkoista. Sain viettää kivan keskustelutuokion ja tarjota ruokaa rakkaalle kuopukselleni. Iltalenkkipolun varrelta söin kesän ensimmäiset kitukasvuiset vadelmat, toin kanervankukkia keramiikkaruukkuun eteisen kaapin päälle. Mutta tänään on taas vuorossa sadepäivä ja ennusteessa salaman kuvia, joten iltapäivälenkki kesätauolta palaavalle kirjastoautolle taitaa jäädä tekemättä. Edellisellä kerralla kantamastani repullisesta kirjoja mikään ei kunnolla sytyttänyt. Tosin Helena Ruuskan kirjoittama "Elämän kirjailija Eeva Joenpelto" oli mielenkiintoinen. Eeva Joenpelto oli kahdeksankymmentäluvulla Lahden Seurahuoneella järjestetyn "Huoli kielen kaventumisesta" nimisen keskustelutilaisuuden paneelissa  Kerttu-Kaarina Suosalmen ja parin muun tunnetun kirjailijan kanssa. Ainoa mitä tilaisuudesta muistan oli se kun Eeva J. kesken vilkkaan keskustelun kaivoi laukustaan peilin ja siinä salintäyteisen yleisön edessä maalasi huulensa! Halusin lukea tämän persoonallisen oman tiensä kulkijan elämästä enemmänkin. Ja elämäkertateos puolestaan innoitti lukemaan hänen Kaakerholman kaupunkinsa, joka samoin kuin Neito kulkee vetten päällä on odottanut hyllyssäni lukemattomana vuosikymmenten ajan. Muut hänen kirjansa olen lukenut mutta toisin kuin Eeva Kilpi, Joenpelto ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Nyt tuntuu että aika olisi kypsä niidenkin uudelleen lukemiselle, joten ei hätää vaikka tämän päiväinen kirjastoautolla käynti jäisikin tekemättä.

Loppukesän suurin tapahtuma lienee häät naapuripitäjässä. Lahjan kanssa ei ole ongelmia, mutta mitä ihmettä panen päälleni? Vielä suuremmalta ongelmalta tuntuivat kengät, mutta onneksi Ecco-myymälästä löytyi koukkuvarpaisiini sopivat pehmeät jalkineet, jotka tosin muistuttanevat enempi aamutossuja kuin juhlakenkiä! Mutta on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin ja oltava haikailematta kaupan hyllyllä komeilleiden korkkareiden ja oman kadotetun nuoruuteni perään. Oltava kiitollinen että pystyn sentään omin voimin  kävelemään, vaikka totuttelua uudet kenkäni vielä kaipaavatkin. Vaan entäs se vaate? Edellisissä häissä käyttämäni puku on kummasti kaapissa kutistunut ja toisenkin asun hameosa vaatisi parin kolmen kilon laihduttamisen mikä taas vaatisi niin suurta tahdonvoimaa että sitä tuskin tähän hätään löytyisi.

Naistenvaateliikkeen myyjä josta ennenkin olen kertonut, sai taas kerran vakuutettua minut siitä että heiltä ei todellakaan löydy mitään minulle sopivaa! Että oijoi ja voi kun kaikki on jo myyty! Että kun tämä on sitä aikaa jolloin kesävaatteet on myyty eivätkä syksyn mallistot ole vielä saapuneet. (Vaatteita rekit täynnä! Sekä normaali että alehinnoilla.) - Ai housupukuja? Ei sellaisia ole meidän mallistossa lainkaan!  Ja mustat pellavahousut myytiin loppuun jo alkukesästä, hän ylen ystävällisesti ja valitellen selittää. Alun alkaen olin nimittäin mennyt kysymäänkin sellaisia Turun matkalle, maininnut myöhemmin kesällä tarvitsevani hääasunkin. Kesken kaiken pahoittelunsa hän kuitenkin nappaa täpötäydestä rekistä sinikirjavan pitkän mekon loipakon, arvelee että se voisi sopia minulle, kehottaa jopa sovittamaan mutta en jaksa innostua. Joillakin aikaisemmilla käynneilläni olenkin itse löytänyt sieltä sopivan vaatteen, mutta nyt en välittänyt ryhtyä etsimään vaan päätin myöhemmin suunnistaa muihin kauppoihin, joita niitäkin myyjärouva ylen auliisti minulle esitteli! Kyseisessä liikkeessä on kyllä positiivisemmalla asenteella varustettuja myyjiäkin, mutta aamulla liikkeen ovien avauduttua kyseinen tehopakkaus touhusi siellä yksinään.

Känykkääni kilahti juuri viesti: "Saapunut varaus Budapestin varjot, noutopaikka kirjastoautot."  Eli onko sinne nyt kuitenkin sateesta ja mahdollisesta salamoinnista huolimatta lähdettävä...

Hyvää loppukesää kaikille!

JK 9.8.2017   Eilen eräässä toisessa liikkeessä kohtasin toisenlaisen myyjän. Hurmaava nuori nainen, joka heti asiakkaan toiveet kartoitettuaan tietää, mitä hänelle esittelisi. Rautainen alan ammattilainen, jollaisia näinä aikoina ei enää uskoisi olevan olemassakaan!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kesäisellä torilla




- Viisi euroa, torikauppias sanoo, sujauttaa valkosipulin varsineen pitkään muovipussiin. Ei voi olla totta, yksi ainoa sipuli, viisi euroa! Ajattelen mutta en sano vaan maksan kiltisti pyydetyn vitosen ja katoan torin ihmisvilinään.

Olin pari viikkoa aikaisemmin raparpereja ostaessani nähnyt miten joku nainen osti samalta kauppiaalta peräti neljä tai viisi kaunista valkosipulia, joiden luonnonvalkoiseen pulleaan kylkeen oli aivan kuin siveltimen kärjellä huitaistu jokunen hento lilanvärinen viiru. Olin aina ostanut valkosipulini lähikaupasta eivätkä ne kuivuneet, verkkoon pakatut köntit olleet ollenkaan vetäneet vertoja torilla kohtaamilleni sipulikaunottarille. Tämän kesän ehdottomasti kiehtovin kasvis! Julistin läheisilleni. Samalla kun ihmettelin, että miten ihmeessä olen päässyt tähän ikään tutustumatta tuoreeseen valkosipuliin, päätin seuraavalla kaupunkireissulla ostaa nyt ensialkuun ehkä vain yhden sellaisen. Hinnan kuultuani onnittelin itseäni että todellakin olin tyytynyt vain yhteen. Joillakin myyntipöydillä oli myös houkuttelevan näköisiä kelta- ja punasipulinippuja, mutta ohitin ne ja ostin espanjalaisia kirsikoita aikomuksena viedä ne tuliaisiksi kylään mennessäni. Maistettuani muutaman totesin niiden päihittävän sekä maussa että ulkonäössä aiemmin hehkuttamani unkarilaiset kirsikat, joita tosin ei nyt torilla ollutkaan ja päätin seuraavalla kerralla ostaa näitä espanjalaisia ihan vain itselleni. Sitten vielä pieni kappa uusia perunoita samalta maalaismyyjältä, miltä aina ennenkin olen ne ostanut ja saanut pari tillin oksaa kaupan päälle.

Kotiin tultuani halusin valokuvata valkosipulin ennen kuin tuhoaisin sen. Helpommin sanottu kuin tehty. Kamerastani patterit putoilevat ja vaikka teippaan vioittuneen patterilokeron kannen tiiviisti kiinni niin eikös vaan se ilkimys käske vaihtamaan patterit aina kun alan laittaa kameraa kuvauskuntoon. Vastahan minä ne vaihdoin, sanon ja kas kummaa, se suostuu ottamaan pöydälle asettamastani valkosipulista kuvan! Pitkä varsi lukuisine lehtineen on jäänyt ulkopuolelle, joten on otettava vielä toinenkin kuva. "Vaihda patterit," kamera käskee taas. Ei mitään uusia pattereita! Kivahdan ja kohtaloonsa tyytyen se parin yrityksen jälkeen suostuu ottamaan toisenkin kuvan, jossa siinäkin varresta näkyy vain osa. Mutta sipulihan tässä tärkein onkin, ajattelen ja pujotan sipulin pussiin takaisin ja laitan jääkaapin alahyllylle. En hoksannut kysyä myyjältä että pitäisikö sitä sittenkin säilyttää huoneenlämmössä kuten en sitäkään että missä päin maailmaa se on kasvatettu. Nettitietojen mukaan kotimaisia valkosipuleita saadaan vasta elokuussa. Näinköhän... Muistin että joissakin kaupungeissa syksyisin vietetään valkosipuliyötä, meilläkin ennen mutta ei enää.

Viiden euron sipulini on osoittautunut yllättävän riittoisaksi! Se ei ole kunnolla  jakautunut kynsiin, mutta olen siivuttanut siitä jo monena päivänä kynnen kokoisen kimpaleen voileivän päälle. On se vaan niin paljon paremman makuista, tuoreempaa ja raikkaampaa kuin lähikaupan kuivahko kaimansa, totean onnellisena samalla kun hönkäilen valkosipulin tuoksuisia henkäyksiä ympärilleni. (Persiljan syönti kuulemma hälventäisi tuoksua.) Loput sipulista laitan vihreän salaatin sekaan. Kokkipoikani kehotti laittamaan sipulin varretkin salaattiin, mutta mielestäni ne ovat ehkä hiukka liian voimakkaan makuisia siihen. Ja googlettamallahan säilytysohjekin löytyy: Älä säilytä valkosipulia jääkaapissa.

Seuraavalla torikäynnillä ostanen kirsikoiden lisäksi kesän ensimmäiset mansikat. Ja sitä mukaa kun tuoreita kotimaisia vihanneksia ilmestyy myyntipöydille, voi alkaa suunnitella perinteistä suolaisenmakeaa kesäkeittoa. Viinimarjat, karviaiset ja pohjoisen kullankeltaiset hillat, puolukat ja karpalot, mitä kaikkea ihanaa torilta vielä löytyykään! Kehäkukkia ja hajuherneitä ynnä muita lapsuuden kotipihan kukkasia. Ja ostosten lomassa voi istahtaa kahvimukillisen ja tuoreen mustikkamunkin ääreen. Muuten, olen jo kuulevinani minua varakkaamman vanhan ystäväni äänen kun hän kertoo, miten paljon halvemmalla hän on saanut samoja ja yhtä hyviä tuotteita Prismasta, Lidlistä ja tai K-marketista. Saakoon vaan, mutta kesäisen kauppatorin tunnelmaa ei sieltä saa rahallakaan.